Pikkujoululuistelijan sunnuntaikolumni

Perjantai-ilta on kääntynyt lauantain vastaiseksi yöksi. Iloinen keskustelu raikaa tahmeassa kellaritilassa. Muutama nappikorvainen vartija katselee menoa Mogadishussa. Talvi on tullut Somaliaan eikä sisälläkään ole erityisemmän lämmin. Untuvatakit pysyvät tiukasti päällä, vaikka kuolleen kuukauden vesisateet ovat huuhdelleet lumen pois Pohjois-Afrikan aroilta.

Nousemme maan pinnalle ja takaisin kadulle Sokoksen hampurilaisperheravintolan kellarista. Humalaisen pikkujouluväen määrä hätkähdyttää. Olemme sittenkin Helsingin jäätävässä vesisateessa – emme Mogadishun miellyttävän auringon alla. Hienoinen pettymys karahtelee mielessä ennen kuin totuus valahtaa esiripun takaa. Miksei nuorisolla ole parempaa paikkaa viettää vapaailtojaan? Miksi Suomen kansalaiset jakaantuvat kulttuurillisiin ryhmiin, poikkiteloin toistensa kanssa? Miksi valkonaaman on vaikea ystävystyä maahanmuuttajan kanssa?

Halusimme tai emme, tulemme olemaan riippuvaisia ulkomaisesta työvoimasta. Eläisimme halvemmalla – normaaleilla eurooppalaisilla hinnoilla jos laittaisimme pellot pakettiin ja toisimme leivän Puolasta. Olisimme onnellisempia jos käyttäisimme varallisuuttamme miellyttäviin palveluihin, emmekä tappelisi siivousvuoroista. Muualla työvoiman hyödyntäminen on arkipäivää. Meillä kerran päätettyä ja omaksuttua ei kannata muuttaa. Ei, vaikka järki sanoisi toisin.

* * *

Ystäväni äidillä oli 90-luvun alussa vaateliike. Keskustan idyllisen pikkuputiikin eteen oli nostettu kesällä kaksi tuolia. Hiljaisempina päivinä oli mukava paistatella päivää ja ihastella historiaa huokuvan tehdaskaupungin elämää. Jollekin kaksi puutarhatuolia leveällä jalkakäytävällä oli kuitenkin sietämätöntä. ”Minun korttelissanihan ei tuollaista suvaita”, äänet humisivat kulmilla. Viikot vierivät, kunnes kaupungilta kantautui postia. Uhkasakko kolahti postiluukusta. Jalkakäytävällä ei saanut nauttia kesästä.

Kirkasvalolampuille luulisi olevan paljon kysyntää Suomessa. Kaamoksen pimentäessä vintin viimeiset rippeet, luonnonläheinen ihmismieli kaipaa aurinkoa ja iloisuutta. Täällä asiat tehdään kuitenkin toisin. Hymyilemistä paheksutaan ja ilakoivia komennetaan hiljentymään. Elämän laadun kohentamisesta rangaistaan elinkautisella. Kaupunkikulttuuria ei ole, eikä sitä sovi tehdäkään. Miksi kukaan muka haluaisi istua kahvilassa, tavata ystäviä ravintoloissa, ihastella ihanuuksia putiikeissa? Ei, jäykälle ihmiselle elämä ei kelpaa.

Kun onnistuneita suunnitelmia saadaan joskus aikaiseksi, hermot pettävät viimeistään toteutuksessa. Ja jos gloria sattuisikin odottamaan kulman takana, loppuvat rahat viimeistelyissä. Yleishyödyllisten tapahtumien sponsorointia häveksytään. ”Olisihan se nyt kauheaa, jos joku mainostaja kustantaisi kaupunkilaisille luisteluradan”, puhistaan klönttisen aamupuuron takaa. Tylsillä luistimilla pääsee eteenpäin, mutta asvalttimaisella asentaalla on turha edes yrittää.

* * *

Sisäisen kulttuurimme valvontaelin antaa luvan rentoutua ja örveltää kerran vuodessa. Mustapukuiset wanna-be-pörssimiehet sihteerikköinen ylibuukkaavat kaupungin tasottomat ravintolat. Vaikka ilmaisia alkoholiannoksia nautitaan reilulla kädellä vaimon kielloista huolimatta, meno ei muutu iloiseksi ja rennoksi. Kitkeröityneet kalkattajat kuiskuttelevat kuulumisia, suomalaisen sedän hukuttautuessa umpitunneliin.

Makustelemme tuopillista olutravintola Vltava’ssa liian lihaksikkaan James Bondin nauttimisen perään. Yläkertaan on sulloutunut liikaa ihmisiä. Kravatti vinossa, suuren elintarvikekonsernin lätkä kaulassa keski-ikää lähestyvä työntää kaverini pois pöytämme luota. Ylimielisellä katseella hän heilauttaa nenäänsä ja tuumaa, että muiden tulee väistyä hänen tieltä. Onhan hänelle sentään puku päällä.

Toisaalla tilanteesta olisi selvitty pienellä hymyllä ja lyhyellä fraasilla, ”sori, voisitteko vähän siirtyä”. Puheensorina jatkuisi, eikä kukaan muistaisi satunnaista tönijää seuraavana päivänä. Täällä toimitaan kuitenkin toisin. Suomalainen ei vaivaudu pahoittelemaan – hänhän on aina oikeassa. Kiittäminenkin on turhaa. Miksi toista tekisi iloiseksi, kun vaimokaan ei ole antanut kolmeen vuoteen?

Vielä pitkälle 1900-luvulla elokuvissa katseltiin laitoksissa filmatisoituja kehitysvammaisia. Elämäänsä iloiset, toisinaan hassuttelevien ihmisten kommellukset saivat täydet salit nauramaan vatsansa kipeiksi. Nykyään erilaisuutta pitäisi suvaita, mutta vajakeille pääsee silti nauramaan. Kotiteatterinautintoon Dolby Surroundeineen on kuitenkaan turha satsata. Todellisen interaktiivisen elämyksen saa pikkujouluaikaan narikkalipun hinnalla. Komediaa esitys ei kaikesta teatraalisuudesta huolimatta ole. Ilmaisen viinan perään kerran vuodessa ryntäävät naulaotsaiset pukupihtarit näyttelevät suuremman luokan farssia.