I have added couple of photos from Milano and Grand Annual Ball’s Sillis. Enjoy the taste of fresh colors!

Muuttaminen on hassua. Kolmessa vuodessa Helsinki, Mikkeli, Helsinki, Tokio, ja taas Helsinki. Nyt vuorossa on Merihaka. Kimppakämpän ihanuudet eivät karmaisseet ainakaan alkumetreillä. “Tuskin tässä kauaa viihtyy”, ajattelin ensimmäistä kertaa boksin nähdessäni. Illan siivousurakan jälkeen ja verhojen noustua seinälle lähdin pyörtämään ajatuksiani. “Jos nyt kevääseen. Eihän sitä elämäntilanteestakaan voi koskaan tietää…”

Elämä tosiaan muuttuu nopeasti. Sitäkin nopeammin se vie uusiin tilanteisiin ja paikkoihin. Vielä heinäkuussa en olisi voinut uskoa kakkosleirin löytyvän Milanosta. Ihmeitä sattuu ja tekevä löytää sormen vasarasta. Tai vasaran sormesta. Joka tapauksessa tulevaisuutta ei voi ennustaa, mutta tänään kuullun suunnitelman valossa kakkosleiri siirtyisi tohtoritutkintoilemaan Tukholmaan. Mielummin jopa Helsinkiin - maailman parhaasta säästä huolimatta.

Arvoituksellisia ovat maailman rattaat. Suunnitelmat vaikuttavat taas kertaalleen positiivisilta, myös vähemmän itsekeskeisistä näkökulmista - vaikkei suunnitelmia kolhoosijohtajan leimasin ole vielä pintaa sivellytkään. Koulusta, työstä ja elämästä ei kuitenkaan koskaan voi tietää. Banaaninkuori saattaa odottaa jokaisen kulman takana, eikä koskaan voi olla varma, milloin optimistijolla puljahtaa pessimmin tuulille. Ehkä siis pitäisikin vaan hymyillä ja pitää mielessä, että Bakersistä saa joka päivä lasillisin skumppaa eurolla. Kippis! Tai siis, salute!

Mikkeli. Tuo valon ja ilon, valvomisen ja humaltumisen kaupunki. Tuulilasinpyyhkijätön ranskalainen automobiili kiidätti iloisen joukon Etelä-Savon lumiseen helmeen. Vuosijuhlahumuun ei voi olla ihastumatta. Iltapuvut kahisten nuoret nauttivat maittavista antimista sekä enemmän ja toisinaan vähemmän miellyttävistä ja kauniista puheista ja esiintyjistä. Aiemmat vuodet ovat olleet erinomaisia, mutta 2006 Grand Annual Ballin järjestelyt olivat mittakaavassaan mahtavat. Urakkaansa lopetteleva hallitus on tehnyt poikkeuksellisen hienoa työtä. Yllättävää kyllä, aamun Sillistä ei edeltänyt takaraivossa jyskyttävä muistutin. Ehkä ilta oli ollut lempeä, tiedä siitä. Korjaussarjat sai jäädä tälle Silliksellä muille. Arpaonnen sijasta kun päätimme hoitaa kuljettajan ominaisuuden yhteisvastuullisesti.

Muistan erään kaverini joskus markkinoineen minulle bilemasennusta selitteeksi seuraavan illan hiljaiseen hetkeen. Kovan menon laannuttua tuntee jäävänsä tyhjiöön. Hieno teoria, mutta Mikkelissä käyminen jo sinänsä riittää nostamaan useita ajatuksia aivosolukkoon. Raikuvaa Sillistä seuratessa ei voi olla muistelematta omaa aikaansa valon ja taian kaupungissa. Yhtä niistä hienoimmista ja rikkaimmista ajoista, joita tähän asti on ehtinyt kokea.

Haikeaa oloa ei voi peitellä. Iloisuus ja ryhmähenki, joita pysähtynyt katse tuijottaa huoneen reunalla, ovat sitä, mitä jokaisessa muussakin paikassa voisi toivoa aistivansa. “We were soldiers”, nimesi Randal Wallece elokuvansa. “Once we lived in Mikkeli”, haluaisin vastata. Tunne, jota ei voi kuvailla, mutta jota kaikille voisi suositella kokeiltavaksi. Haluaisin vielä uudestaan, mutta Mikkeli on mennyt.

Takaisin lumisten yllätysten ja porojen maassa. Parilla tunnilla myöhästynyt lento pakotti satunnaisen seikkailijan jättämään aamun ensimmäisen luennon väliin. Uuden päivän yllättävän iloiseksi muodostunut kauluspaitaseikkailu oli miellyttävää pirteämpänä. Akateeminen vapaus on oiva mahdollisuus. Se on myös mukavaa vaihtelua Mikkelille, jonne autokyyti tosin on kiidättämässä jo ylihuomenna. Suuret Vuotuiset Tanssiaiset ei ehkä tapahtumana varsinaisen megajymyjumputuksen tasolle yllä, mutta huonoa punaviiniä sekä erittäin miellyttävää seuraa lienee kuitenkin luvassa. Jos ei muuta, sopivaa kiirettä matkailun jatkoksi.

Illalla matkalaukkuja avatessa esiin pöllähtää t-paitakeleistä toistaiseksi nautiskelevan etelän tuoksu. Viikko vaatekaapissa Milanon keskustan laitamilla on kadottanut Omon ja Arielin. Tilalla on sieraimia miellyttävästi värisyttelevä kosteus. Se sama, joka pöllähtää huoneiston ovea avatessa jossain kaukana täältä. Neonvihreällä koristeltu laukku jää makaamaan tyhjänä huoneeseeni. Pujahdan päivästä - enemmänkin edellisistä - väsyneenä puhtaiden lakanoiden väliin, omassa huoneessa. Taas yksi matka, taas muutamat kilometrit. Ei ehkä lomaa, mutta miellyttävä kokeilua Italian elämästä.