Lähiön parikymppiset vanhemmat juhlistavat viikon ensimmäistä vapaapäivää heittämällä pikkulapsensa hampurilaishurmioon. Lapset kirnuvat lauantai-iltana amerikkalaisperäisessä hampurilaisravintolassa Kaivokselassa. Kaksi nahkatakkista ja lyhythiuksista venäläismiestä on ruokaillut naisen ja kolmen piltin kanssa. Pöytä on sotkuinen lauman jäljiltä. Kenelläkään ei ole aikomusta siivota jälkiään.

Ihmiset ovat keskimääräistä rumempia, olemme Vantaalla. Tuulipuvut eivät ehkä kiusaa enää tallinalaisten katukuvaa, mutta Vantaalta ne eivät ole vielä kadonneet. Teinitytöt meikkaavat finnejä piiloon Cokis-mukin äärellä. Lauma poikia roikkuu syöttölän ulko-ovella polttamassa vaivoin ostettuja tupakoita. Lauantaina ei ole tekemistä - nuorilla ei vielä ole asiaa baariin. Kanadalaisten mahtiluomus, Trailer park boys palautuu elävästi mieleen. Onko elämä täällä samanlaista?

Stereotypioita kohtaa kaikkialla. Cross cultural management -kurssi tarkoituksellisesti lietsoo niitä, mutta arkielämän piikkeihin kompuroi myös kotikulmilla. Hakaniemessä tai Kurvissa taustoiltaan erilaiset ihmiset ovat normaali näky. Miksi kuitenkin naapurit vilkuilevat kulmat mutrussa tummaihoisen miehen vaeltaessa Maununnevan katuja? Onko lintukotolinnakkeemme punaniskojen piikkilankapiha, jossa taustoiltaan toisenlaiset kelpaavat enintään leikkaamaan ruohoa?

Osoitteleva sormi olisi joskus syytä kääntää omaan pullakahvinapaan. “Se outo neekeri”, josta omakotitaloalueen tädit tuhisten tohottavat tuskin puraisee meistä ketään. Minä kuitenkin puraisen - ainakin sormen pois osoittelemaan opetetulta nappulalta, tädin sormet kun tuoksahtavat liikaa tupakalle.

* * *

17. marraskuuta ilmestynyt Journalisti-lehti nostaa haistelevan sormensa kohti Google News’iä. Ajassa-artikkeli pui mediatalojen pitkään jatkunutta ärtymystä uutisten varastelusta. Sisällön tuottajien mukaan Google ei kunnioita tekijänoikeuslakeja esittäessään vapaalla tiedon valtatiellä julkaistuja otsikkoja. On ikävää jos lehtibisnes käy kannattomattomaksi, mutta kukaan ei pakota lehtiä jakelemaan tuotoksiaan ilmaiseksi verkossa. Vaikka valitus on kuolevalle luontaista, suu pitäisi silti pitää supussa. Hakukoneet kun tuuttaavat miljoonakaupalla kävijöitä lukijapulasta kärsiville lehdille.

Jos mediaa huolestuttaa nörttiparivaljakon keksinnöllään itselleen luoma asema, ahneudulle ei tunnu olevan rajoja muuallakaan. Helsingin kaupungin tietokeskuksen mukaan kerrostaloasuntojen keskihinta kalleimmalla vyöhykkeellä oli 4.303 euroa/m² heinä-syyskuussa 2006. Nyt marraskuussa Kampin keskuksessa makaa myymättä 76 neliön luksukseksi väitetty luukku 15.000 euron neliöpyynnillä. Koska on aika herätä todellisuuteen? Tavallinen parketti, tylsät valkoiset keittiönkaapit, sairaaloistakin tutut valkoiset kylpyhuoneen kaakelit - kaikki löytyy, mutta missä on luksus? Faksausfasiliteettien lavuaari on “designia”, mutta arvoltaan vain kuukauden keskipalkan luokkaa. Ja sijainti? Baarista pääsee kontaten kotiin, mutta melu on myös sen mukainen, “kiehtovasta” kaupunkisuunnittelusta puhumattakaan. Kasarimuodista perityt ikkunankarmitkaan kun kumpaakaan tuskin peittävät.

* * *

“Ahneella on pask**nen loppu”, yläasteen kotitalousopettajani tuuppasi päivästä toiseen toistelemaan. Pullaa pussuttaneet lapset voivat pahoin, toiset jopa antoivat ylen. Maailman vääryydestä on kuitenkin turha paasata loputtomiin. Ovela pääsee pidemmälle sääntöjen ollessa suuntaviivoja. Se, juokseeko kettu häntä koipien välissä takaisin koloonsa jäänee arvoitukseksi. Ihmisluonto on kuitenkin muuttumaton. Kukaan ei voi väittää kieltäytyvänsä, jos kiiltävää kultatarjottimella tyrkytetään.

Helsingin Kaupunginteatterin Mestariluokka ei hurmannut kolmetuntisella puudutuksella. Loputtomiin jatkuva tasapaksu, nelinpelinä kulkeva monologimainen dialogi ei puhaltanut riittävästi ilmaa hiilille. En odottanut näytelmästä viihdettä, mutta kohtaus historiallisen reaalielämän jälkikäteiskuvitelmasta ei edes raottanut harmaata kiinnostuksen rippua - ennen kuin seuraavana aamuna.

Kurt Nuotion toistamiseen ohjaama näytelmä sai Suomen kantaesityksen keväällä 1986. Nuotion omien sanojen mukaan “aika oli silloin toinen”. Näytelmä painelee vallan ja taiteen välistä verhonpintaa - siihen rakkimaisesti kuitenkaan pureutumatta. Vuoteen 1948 sijoittuva, Stalininkin mukaan tempaava kuvaus olisi saattanut olla arka paikka konttaavalle virkamieskoneistolle Suomessakin. Nuotion mukaan näytelmä ei ole 20-vuoden takaisesta muuttunut.

Jostain syystä juuri nämä tyypit istuvat yhteiskuntamme päättävissä elimissä. Vallanpitäjien ja taiteen välinen suhde on aina ongelmallinen. Mikään ei tunnu olevan helpompaa kuin sanella minkä näköistä ja kuuloista taidetta meidän taiteilijoiden pitää tehdä. Ei Suomessakaan saa olla liian varomaton. Milloin tahansa voi syntyä taide-esitys, joka hermostuttaa vallanpitäjät.

Ohjaaja Kurt Nuotio, www.hkt.fi

Vaikka näytelmän yhteiskunnallinen merkitys (ja avunhuuto) jääkin merkityksettömäksi, heijastaa se kuitenkin painetta boheemin lasikuvun alla. Jos käyttää aikansa taiteeseen joka ei myy, jää nälkäiseksi. Jos haluaa jonkun näkevän teoksensa, on turha väittää taiteilevansa vain itsensä takia ja ilman taka-ajatuksia menestyksestä. Taide kulkee kuristuskaulapannassa siinä missä journalismi ja muu maailmakin. Ilmaista ei ole koskaan ollut. Harhakuvia sitäkin enemmän.

* * *

Jos vakavasta aiheesta ei ollut viihdykkeeksi, sai se kuitenkin vanhan inspiraation pulppuamaan. Neuvostoflyygelin ääreillä tapaileva nelikko muistutti ajasta, jolloin kämmeneni päässä kasvavat prinssinakit hyväilivät kotipianonkoskettimia saaden Merikannon ja Chopanin siivilleen. Eipä mennyt aamulla aikaakaan, kun nuotit oli kaivettu esille. Vaikka ruosteen kankeus on vallannut hytkylät, on silti jotain pientä vielä muistissa alkuaikojen motoriikasta. Tästä se lähtee…

Pressosta alkanut, toissapäivänä blogissanikin noteerattu kaupunkisuunnittelukeskustelu on saanut tänään jatkoa Helsingin Sanomissa. Vuorineuvos Krister Ahlström nostaa odotetun kissan pöydälle valtakunnan vaikutusvaltaisimman median asunto-osiossa. Miksei tulevaisuuden metropolista keskustella? Miksei alueita kehitetä ihmisten, yritysten ja miellyttävämmän tulevaisuuden ehdoilla?

Tulevaisuus

Jätkänsaaren ei tarvitse olla Tukholman Hammarby Sjöstadin tai Amsterdamin Oostelijk Havengebiedin klooni. Idylliset luksustalot eivät kuitenkaan yksinään tee jättäläismäisestä kaupunginosasta miellyttävää ja virkeää asuinpaikkaa. Voisiko rentoa Keski-Euroopan tunnelmaa vihdoin yrittää rantauttaa myös näille hyisille kallioille? Jospa suomalaiset oppisivat samassa jotain vaikka paremmasta ruokakulttuurista. Vaikka kuinka teitä suututtaisin, kehtaan väittää, että Berlusconin taannoisessa ruoka-selkkauksessa oli perää. Pelkällä porisevalla padalla ei pompata maailmankartalle, vaikka kalakukko kuinka herkullista onkin.

Todellisuus

Urpo ei usko toista urpoa. Keskustelu on kiellettyä, arkkitehdit istuvat norsunluutorneissaan tunnustelematta todellisuutta samalla, kun päättäjät kieltäytyvät visioimasta mitään uutta. Tuntuuko tutulta? Näin toimittiin myös Neuvostoliitossa. Kaikesta kankeudesta huolimatta muutan silti mielelläni Merihakaan. Huvittavasta ideasta huolimatta Hesarin lanseeraama betonikolossin maalausprosessi ei minusta ole erityisemmän järkevä ratkaisu: vanhoja virheitä on turha peitellä. Niistä ei kuitenkaan opi sulkeutumalla julkisen keskustelun ulkopuolelle ja kieltämällä kaiken kehityksen tulevaisuudessa.

Toteutus

Lahonneessa veneessä ei souda yksin arkkitehdit. Kiimaantuneet asuntomarkkinat kuohuttavat monien mieliä. Ehkä olisikin aika söhäistä myös niitä. Vai mitä sanotte 43 neliön kaksiosta Iso Roobertinkadulla 190.000 euron hintapyynnöllä? Tässä tapauksessa on turha selitellä lisäarvoista. Itselleni tutussa yhtiössä putket on uusittu viimeksi 60-luvulla. Huoneistokeskuksen ilmoituksessa kehuskellaan näkymiä rauhalliselle puistopihalle. Kyllä vaan - Koffin puisto on ritsanampuman päässä, mutta toisten talojen takana. Piha ei ole puistoa nähnytkään, ellei asvaltilla nököttäviä roskakatoksia sellaiseksi lasketa.

Totuus

Asuntoiluun liittyen hyvä ystäväni totesi ihmisten usein etsivät “asuntoja, joita ei ole olemassa”. Myönnän kuuluvani itse samaan kastiin. Unelman pitäisi löytyä kohtuuhinnalla täydelliseltä paikalta. Mahdoton yhtälö. Vai onko sittenkään? Todellisuus tänään ei välttämättä ole sama asia, kuin todellisuus huomenna. Kaikesta huolimatta, vaikkei helmeä koskaan mutaisesta viidakosta löytyisikään, voisitteko ystävälliset keittiöremontoijat kiskaista tikun pois silmästä. Jos näkö palaisi, ehkä ymmärtäisitte mitä hirvityksiä kimaltavan kiimoissa luotte.

Katie Meluan Blame it on the moon soi rauhallisesti vaihtuvien kuvien taustalla. Olemme bussimatkalla, jossa koulu- ja työkiireinen matkustaja ei stressaa turhasta. Informaatio saapuvista linja-autoista siivittää matkustajan miellyttävästi kulkuvälineeseen. Penkinkäppyrät on vaihdettu pehmeisiin istuimiin, joihin tekisi mieli jäädä nukkumaan. Heiluva kyyti tasaantuu, eikä hydrauliikkakaan suhise ovien avautuessa pysäkeillä.

Työpaikan lähestyessä on pakko avata silmät miellyttävässä kehdossa. Ulos kylmyyteen ei haluaisi mennä, mutta oma pysäkki lähestyy vääjäämättä. Napakan talven keskellä hyvin hoidettu jalkakäytävä on kuitenkin sula. Viima puree vaatteiden läpi, mutta idyllisiä katuja reunustavat putiikit ja kahvilat vievät ajatukset kylmyydestä takan lämpöön. Talviterassilla on mukava kääriytyä paksuun huopaan. Hymyilevä tarjoilija kantaa höyryävän kaakaon aamun lehden seuraksi. Ehkä tiraus rommia lämmittäisi mukavasti, mutta vasta työpäivän jälkeen.

Utopian ja todellisuuden raja on häilyvä, samoin kuin toteuskelpoisen idean ja tuulessa heiluvan viirin. Miellyttävä bussi- tai raitiovaunumatka ei ole utopiaa - professori McGrory taideteollisesta korkeakoulusta on sen HKL:lle kertonut. Utopistisia eivät ole myöskään laulaja-arkkitehti Tuomas Toivosen visiot maailman pienimmästä metropolista. Henkilökohtaisesti tuskin kukaan vastustaakaan muutosta miellyttävämpään. Miksei mitään siis tapahdu?

Keskustan uusien alueiden kaavoittaminen junnaa edelleen 80-luvun harmaassa ideologiattomuudessa. Ei kai kynänkäyttäjät ja päätöspaavalit ole unohtaneet, ettei asuinkelpoinen kaupunki tarkoita pelkästään paikkaa asua? Minä ainakin haluan asua elämyksessä. Niillä idyllisillä kujilla, joita putiikit ja kahvilat reunustavat. Valitettavasti yrittäjät eivät kuitenkaan heiluttele taikasauvaa loihtien uusia ihmeitä ja ilmeitä. Jos kaupunki kaavoitetaan eliöille muttei elämälle, ollaan pahasti hukassa. On hassua seurata, miten susi syö suomalaiset kerta toisensa jälkeen. Olisiko jo aika myöntää vanhat virheet?

Onneksi toisaalla kuitenkin huumori kukoistaa. Silja Line on pultannut joulun alusiksi aidot taksitolpat Itämeren laivojensa kansille. Mainoskikassa on kuitenkin inhimillinenkin puoli. Onhan pikkujoulun tunnuttava pikkujoululta - hyisine taksitolppineen. Nerokasta, mutta myös helppoa. Helsinginherran valta tuskin riittää merelle asti painamaan hitaan byrokratian hätänappia.

Borat on hulvaton. Myös internetsivu on massanäytäntöjen linjasta äärimmäisyyksiin poikkeava. Jokaisen pikkupojan vilkku-unelma on räävitön yllätys perinteisempien huipputoimistoluomusten rinnalla. Tuntuukin, että brittikoomikko Sacha Cohen taitaa tyylin kuin tyylin, aina amerikkalaisille suunnattuun täyslaidalliseen asti.

Vaikka elokuva hermistelee naurulankoja jatkuvalla syötöllä, hymyhuuli ei kuitenkaan ole koko elokuvaa täysliputuksessa. Karu todellisuus muistuu aina ajoin mieleen: voiko vastapelurin - tai pahimmassa tapauksessa kaverinkin takin alta löytyä noinkin kapeeseen suppiloon katseleva yksilö? Turha syyttää rapakontakalaisia itsekeskeisyydestä, rasismista ja oman edun tavoittelusta. Loppupeleissä meikäläiset lähtivät sinne - juuri noista samaisista syistä. Ehkä kultaisten esirippujen olisi aika rapista vihdoin pois.

Kansainvälisyys ei ole todellisuutta enää ainoastaan ulkomaille muutettaessa. Vaihto-oppilaat ovat piristäneet lumista yliopistokuvaa jo vuosikymmeniä. Eri taustaiset maahanmuuttajat kansoittavat myös 43:sen bussilinjaa - tänä iltana jopa 50% matkustajaosuudella. Muistan selkeästi äkäiset kommenttini tylyistä japanilaisista, saadessani ensimakua gaijin-kissajahiirileikkiin. Rasismista tilittävät sanat kuitenkin hiljenivät äkisti. “No, nyt tiedät miltä musta tuntuu stadissa”, hyvä ystäväni tokaisi rauhallisesti.

Niinpä niin. Ehkä Cohenilla olikin pointtia. Hiekkapaperilla viimeistelty aihe ei ehkä sittenkään ole vielä loppuunkulutettu. Toisaalta, mikä aihe ei olisi? Päänavauspäivästä on soljuvaa siirtyä avaamaan äänitorveaan. Alustukseksi tulevalle tilitykselle suosittelen tutustumaan toissaviikonloppuiseen Pressoon (s. A14). Ah, arkkitehtuuria ja kaupunkikulttuuria…