Osoittelijan sunnuntaikolumni

Lähiön parikymppiset vanhemmat juhlistavat viikon ensimmäistä vapaapäivää heittämällä pikkulapsensa hampurilaishurmioon. Lapset kirnuvat lauantai-iltana amerikkalaisperäisessä hampurilaisravintolassa Kaivokselassa. Kaksi nahkatakkista ja lyhythiuksista venäläismiestä on ruokaillut naisen ja kolmen piltin kanssa. Pöytä on sotkuinen lauman jäljiltä. Kenelläkään ei ole aikomusta siivota jälkiään.

Ihmiset ovat keskimääräistä rumempia, olemme Vantaalla. Tuulipuvut eivät ehkä kiusaa enää tallinalaisten katukuvaa, mutta Vantaalta ne eivät ole vielä kadonneet. Teinitytöt meikkaavat finnejä piiloon Cokis-mukin äärellä. Lauma poikia roikkuu syöttölän ulko-ovella polttamassa vaivoin ostettuja tupakoita. Lauantaina ei ole tekemistä – nuorilla ei vielä ole asiaa baariin. Kanadalaisten mahtiluomus, Trailer park boys palautuu elävästi mieleen. Onko elämä täällä samanlaista?

Stereotypioita kohtaa kaikkialla. Cross cultural management -kurssi tarkoituksellisesti lietsoo niitä, mutta arkielämän piikkeihin kompuroi myös kotikulmilla. Hakaniemessä tai Kurvissa taustoiltaan erilaiset ihmiset ovat normaali näky. Miksi kuitenkin naapurit vilkuilevat kulmat mutrussa tummaihoisen miehen vaeltaessa Maununnevan katuja? Onko lintukotolinnakkeemme punaniskojen piikkilankapiha, jossa taustoiltaan toisenlaiset kelpaavat enintään leikkaamaan ruohoa?

Osoitteleva sormi olisi joskus syytä kääntää omaan pullakahvinapaan. “Se outo neekeri”, josta omakotitaloalueen tädit tuhisten tohottavat tuskin puraisee meistä ketään. Minä kuitenkin puraisen – ainakin sormen pois osoittelemaan opetetulta nappulalta, tädin sormet kun tuoksahtavat liikaa tupakalle.

* * *

17. marraskuuta ilmestynyt Journalisti-lehti nostaa haistelevan sormensa kohti Google News’iä. Ajassa-artikkeli pui mediatalojen pitkään jatkunutta ärtymystä uutisten varastelusta. Sisällön tuottajien mukaan Google ei kunnioita tekijänoikeuslakeja esittäessään vapaalla tiedon valtatiellä julkaistuja otsikkoja. On ikävää jos lehtibisnes käy kannattomattomaksi, mutta kukaan ei pakota lehtiä jakelemaan tuotoksiaan ilmaiseksi verkossa. Vaikka valitus on kuolevalle luontaista, suu pitäisi silti pitää supussa. Hakukoneet kun tuuttaavat miljoonakaupalla kävijöitä lukijapulasta kärsiville lehdille.

Jos mediaa huolestuttaa nörttiparivaljakon keksinnöllään itselleen luoma asema, ahneudulle ei tunnu olevan rajoja muuallakaan. Helsingin kaupungin tietokeskuksen mukaan kerrostaloasuntojen keskihinta kalleimmalla vyöhykkeellä oli 4.303 euroa/m2 heinä-syyskuussa 2006. Nyt marraskuussa Kampin keskuksessa makaa myymättä 76 neliön luksukseksi väitetty luukku 15.000 euron neliöpyynnillä. Koska on aika herätä todellisuuteen? Tavallinen parketti, tylsät valkoiset keittiönkaapit, sairaaloistakin tutut valkoiset kylpyhuoneen kaakelit – kaikki löytyy, mutta missä on luksus? Faksausfasiliteettien lavuaari on “designia”, mutta arvoltaan vain kuukauden keskipalkan luokkaa. Ja sijainti? Baarista pääsee kontaten kotiin, mutta melu on myös sen mukainen, “kiehtovasta” kaupunkisuunnittelusta puhumattakaan. Kasarimuodista perityt ikkunankarmitkaan kun kumpaakaan tuskin peittävät.

* * *

“Ahneella on pask**nen loppu”, yläasteen kotitalousopettajani tuuppasi päivästä toiseen toistelemaan. Pullaa pussuttaneet lapset voivat pahoin, toiset jopa antoivat ylen. Maailman vääryydestä on kuitenkin turha paasata loputtomiin. Ovela pääsee pidemmälle sääntöjen ollessa suuntaviivoja. Se, juokseeko kettu häntä koipien välissä takaisin koloonsa jäänee arvoitukseksi. Ihmisluonto on kuitenkin muuttumaton. Kukaan ei voi väittää kieltäytyvänsä, jos kiiltävää kultatarjottimella tyrkytetään.

Comments are closed.