Oli mahtava ajoitus aloittaa työt marraskuussa. Työpaikan remontoidun 4.kerroksen jatkoksi päätettiin remontoida myös työntekijät. Apinagallerian kuvaaminen on aina oma lukunsa, mutta 20 minuutin meikkisessio ennen kuvauksia toi tavallisen tallaajan työpäivään miellyttävän piristyksen. Etenkin, kun täyteen palveluun kuului myös kulmakarvojen nyppiminen - muka kiireisenä ja aina väsyneenä kun pinsettiruletin olen tehokkaasti laiminlöynyt jo useamman viikon.

Pieneksi päivän extrapiristykseksi tein viikko sitten loppuneen Luova luokka -televisio-ohjelman luovuustestin. Mikä yllätys! Olen norsu.

Norsut ovat luonteeltaan rauhallisia ja kärsivällisiä. Luovuustyypiltään ne eivät ole mitään idealinkoja, mutta tuloksia syntyy kovan työnteon sekä pitkäjänteisen ajattelun ansiosta.

Norsujen yleissivistys on yllättävän laaja. He hallitsevat helposti suuriakin tietomääriä valokuva-muistinsa avulla. Koska norsut tietävät maailmasta kaiken tietämisen arvoisen, he eivät koskaan ole väärässä.

Onkin sinänsä aivan ymmärrettävää, että norsuja pidetään jääräpäisinä. Arvostelijoiden mielestä myös norsujen todellisuuden tajussa on parantamisen varaa. Norsut eivät kuitenkaan ota juurikaan stressiä muiden mielipiteistä - ylivertaisuus synnyttää aina kateutta.
Luovaluokka.fi

Testin mukaan minussa on myös ripaus sammakkoa ja kissaa. Norsu kuitenkin vetää vertoja kaikelle, eikä äitinikään voi olla myöntämättä, että harvinaisen tarkkaan tuo analyysi osui. Näilläköhän perusteilla minut palkattiin psykologisten kokeiden jälkeen? Normaali - hullu - norsu. Onneksi sentään en karannut Zoo Keepperistä.

Lisäys 30.11.2006
Ja kaikkea ei tarvitse ottaa ihan niin vakavasti. Mainoksia ainakaan.

Menneitä ihmeitä PopuLAARI-blogista selaillessa törmää mielenkiintoisiin aikojen tuotoksiin. Vuosina 1945-1982 ilmestynyt Lasten Kuvalehti kertoi maailman karusta todellisuudesta varsin kiehtovin ilmauksin. Lasten alttius vaikutukselle ei näyttellyt olennaista roolia tuon ajan lainsäädännössä. Sinänsä mainonta on reilumpaa ja säännellympää nykyään. Ja mainonnasta - jossain muodossa - tässäkin on kyse.

Varoituksista huolimatta hän lukee joskus yökaudet. Ja siitäpä seuraa vaikea silmätulehdus. Se tulee niin pahaksi, ettei läksyjenkään lukemisesta enää tule mitään. Lappu silmällä ja sydän kurjana Aatu kirjoittaa: “Silmäni ovat niin kipeät, etten voi lukea mitään. Tämä on Jumalan rangaistus minulle, kun olen lukenut kurjia romaaneja. Armahda minua.” Syntiseksi Aatu nyt tuntee itsensä. Ei osaa enää lupauksiakaan antaa. Armoa vain odottaa.
Lasten Kuvalehti n:o 4/1958

Vuoden 1969 numerossa 9 Lasten Kuvalehden kannessa viidakkorumpuja paukuttaa Afrikan villi. Teksti kuvailee välttämätöntä missiota:

Joulu lähestyy meille - entä heille?
Taas on se ihmeellinen aika vuodesta, jolloin lapset laskevat kaikkialla, kuinka monta yötä vielä on jouluun. He eivät laske, sillä he eivät tiedä joulusta mitään. He palvovat omia jumaliaan, jotka eivät voi auttaa. Apua, sekä aineellista että henkistä, on vietävä pakanamaihin, joita nyt nimitetään kolmanneksi maailmaksi. Jospa olisi paljon niitä, jotka lähtevät kertomaan heille Joulun Vapahtajasta.

Onko meidän rasistiset asenteet enää mikää yllätys, jos sivistyneenä itseään pitävän länsimaistuneen habatuksen pohjalta löytyy pelkoa ja pakonomaista tarvetta muuttaa maailmaa, josta tuon aikaiset ihmiset eivät tuntuneet ymmärtävän tuon taivaallista? On kaunista, että Afrikassa kaivellaan kaivoja, ruokitaan nälkäisiä suita ja parannetaan sairaita. Eikö hyviä tekoja voi kuitenkaan tehdä pyyteettömästi, ilman taustalla kytevää suunnitelmaa heimorituaalien romuttamisesta? Miksei ihmiset saisi elää mukavasti, kuten aiemminkin ovat eläneet? Olisiko syytä muistuttaa, että kristityt - me - olemme maailman vähemmistö, jonka perspektiivissä saattaisi olla enemmänkin korjattavaa.

Liian jyrkkää tuomiota kapitulille ei silti pidä langettaa. “Ihminen on heikko”. On silti mielenkiintoinen huomio, ettei uskonnollisen materiaalin levitykseen nykyäänkään erityisesti puututa. Jos kynänkäyttö nykypäivän brandimainonnassa vikertelisi lasten suuntaan samoja sanoja, olisi markkinatuomioistuimen nuija paukahdellut lukuisia kertoja. Alkoholi, huumeet, brandit, kulutusjuhla, uskonto. Loppupeleissä niiden ero riippuu ainoastaan mihin uskoo ja mistä katsoo.

Edelleen, Lasten Kuvalehden numerossa 1958/4 Meidän Sanoma -sivulla julistettiin:

KADONNUT
Ensio-sedältä on kadonnut muutamia pieniä ystäviä, joiden isillä ei ollut rahaa tilata Lasten Kuvalehteä. Ensio-setä on siitä surullinen.

Kaupallista, vai tavoitteliko päätoimittaja Ensio Lehtonen kenties marttyyrin roolia? Olisi ollut kiinnostavaa nähdä aikalaisen silmin.

Aamupala jäi välistä, kun rynnin maanantaiaamun luennolle. Muriseva vatsa ja yläaste-lukio-rakennuksen fyysinen läheisyys palauttivat harhailevaan mieleen lukuisat kouluruokailut. Lukiossa lasten pitäisi lähestyä aikuisuutta, mutta kaikilla elämä ei kulkenut saman kaavan mukaan. Muistan, kuinka eräs silloinen kaverini ei voinut syödä kouluruokaa. “Ankeuteen” alentuminen ei sopinut tiukassa ilmapiirissä elävälle epävarmalle lapselle. Esson hodarit ja Kampin Mäkki korvasivat kouluruoan. Ihme kyllä, asianomaisen ulkomuodossa ruokavalio ei näkynyt.

Nyt miltei 8 vuotta myöhemmin mietin kouluruokaa. Nälkäiselle kelpaa kaikki, mutta harva lapsi suhtautuu vakavasti yhteiskunnan selkärangasta kaavittavaan panostukseen: mukamas ilmaiseen, lämpimään - ja laadukkaaseen ruokaan. Paha maku koettelee miljoonien nirsojen arkea. Herkulliset ruokalajit ei yksinkertaisesti avaudu kaikille, mutta toiset vetävät tiukkislinjaa myös terveydenhoidossa. Etelä-Amerikassa matkanneen hääparin kauniimpi osapuoli (adjektiiville ei ole takeita, mutta yksinkertaisemmin: morsian) päätti jättää maitohappobakteerin nauttimatta. Töhnän maku ei miellyttänyt nirppanokkaa. Tulos oli sanoin kuvaamattoman kaunis: rouva evakuoitiin yllättäneen, poikkeuksellisen roiskuvan vatsataudin siivittämänä. Toivottavasti häämatka oli mukava ja opettavainen.

Muutokset eivät myllerrä pelkästään ikääntyvän ruokailutottumuksia, mutta myös mediakulutusta. Muutama vuotta sitten ei olisi voinut uskoa, että kaksvitoset mimmit hehkuttavat mySpace.comia, ja kotimaisemman Irc-Galleriankin rekisteröityneiden keski-ikä on noussut 19 vuoteen. Vaikka jokainen on voinut olla oma sisällöntuottajansa jo pitkään, on myös “faktaa” välittävän uutistoimiston ja todellisuuden raja hämärtymässä. Reuters on alkanut julkaista blogilainauksia verkkouutistensa perässä. Työkaverini pohtiikin ihmisten kaipaavan aitoja mielipiteitä “kylmien faktojen” lisäksi. En voi olla huomauttamatta, että ainahan näin on ollut. Vaikka Fox’in kaltaisten voimakkaasti painottuneiden televisiokanavien takana makaakin mutainen peli, ei propaganda uppoaisi ihmisiin jos siitä ei rakastettaisi. Vaihtoehtoja kun on.

Viikon takainen Advertising Age kertoi American Expressin lanseeraavan Wiki-alustan. Jos blogin perustaminen on tuntunut haasteelliselta, mutta näppäimistö on magneetti sormille, voi jokainen alkaa luoda omaa kirjailijan uraa kehitellen tarinoita luottokortin ympärille. Maut ja matkat tuntuvat olevan Amexin lempiaiheita, joiden ympärille myös monen mailmaa näkemättömän ja makuja kokemattoman matkaajan mielenkiinto levähtää. Vahvasti brandätyn tuotteen altistaminen mattimeikäläisten tuotoksille saattaa olla riski, mutta jonkun on kuljettava edellä pimeässä. “It’s Wiki, but pretty”, Amex kuittaa.

Perjantai-ilta on kääntynyt lauantain vastaiseksi yöksi. Iloinen keskustelu raikaa tahmeassa kellaritilassa. Muutama nappikorvainen vartija katselee menoa Mogadishussa. Talvi on tullut Somaliaan eikä sisälläkään ole erityisemmän lämmin. Untuvatakit pysyvät tiukasti päällä, vaikka kuolleen kuukauden vesisateet ovat huuhdelleet lumen pois Pohjois-Afrikan aroilta.

Nousemme maan pinnalle ja takaisin kadulle Sokoksen hampurilaisperheravintolan kellarista. Humalaisen pikkujouluväen määrä hätkähdyttää. Olemme sittenkin Helsingin jäätävässä vesisateessa - emme Mogadishun miellyttävän auringon alla. Hienoinen pettymys karahtelee mielessä ennen kuin totuus valahtaa esiripun takaa. Miksei nuorisolla ole parempaa paikkaa viettää vapaailtojaan? Miksi Suomen kansalaiset jakaantuvat kulttuurillisiin ryhmiin, poikkiteloin toistensa kanssa? Miksi valkonaaman on vaikea ystävystyä maahanmuuttajan kanssa?

Halusimme tai emme, tulemme olemaan riippuvaisia ulkomaisesta työvoimasta. Eläisimme halvemmalla - normaaleilla eurooppalaisilla hinnoilla jos laittaisimme pellot pakettiin ja toisimme leivän Puolasta. Olisimme onnellisempia jos käyttäisimme varallisuuttamme miellyttäviin palveluihin, emmekä tappelisi siivousvuoroista. Muualla työvoiman hyödyntäminen on arkipäivää. Meillä kerran päätettyä ja omaksuttua ei kannata muuttaa. Ei, vaikka järki sanoisi toisin.

* * *

Ystäväni äidillä oli 90-luvun alussa vaateliike. Keskustan idyllisen pikkuputiikin eteen oli nostettu kesällä kaksi tuolia. Hiljaisempina päivinä oli mukava paistatella päivää ja ihastella historiaa huokuvan tehdaskaupungin elämää. Jollekin kaksi puutarhatuolia leveällä jalkakäytävällä oli kuitenkin sietämätöntä. ”Minun korttelissanihan ei tuollaista suvaita”, äänet humisivat kulmilla. Viikot vierivät, kunnes kaupungilta kantautui postia. Uhkasakko kolahti postiluukusta. Jalkakäytävällä ei saanut nauttia kesästä.

Kirkasvalolampuille luulisi olevan paljon kysyntää Suomessa. Kaamoksen pimentäessä vintin viimeiset rippeet, luonnonläheinen ihmismieli kaipaa aurinkoa ja iloisuutta. Täällä asiat tehdään kuitenkin toisin. Hymyilemistä paheksutaan ja ilakoivia komennetaan hiljentymään. Elämän laadun kohentamisesta rangaistaan elinkautisella. Kaupunkikulttuuria ei ole, eikä sitä sovi tehdäkään. Miksi kukaan muka haluaisi istua kahvilassa, tavata ystäviä ravintoloissa, ihastella ihanuuksia putiikeissa? Ei, jäykälle ihmiselle elämä ei kelpaa.

Kun onnistuneita suunnitelmia saadaan joskus aikaiseksi, hermot pettävät viimeistään toteutuksessa. Ja jos gloria sattuisikin odottamaan kulman takana, loppuvat rahat viimeistelyissä. Yleishyödyllisten tapahtumien sponsorointia häveksytään. ”Olisihan se nyt kauheaa, jos joku mainostaja kustantaisi kaupunkilaisille luisteluradan”, puhistaan klönttisen aamupuuron takaa. Tylsillä luistimilla pääsee eteenpäin, mutta asvalttimaisella asentaalla on turha edes yrittää.

* * *

Sisäisen kulttuurimme valvontaelin antaa luvan rentoutua ja örveltää kerran vuodessa. Mustapukuiset wanna-be-pörssimiehet sihteerikköinen ylibuukkaavat kaupungin tasottomat ravintolat. Vaikka ilmaisia alkoholiannoksia nautitaan reilulla kädellä vaimon kielloista huolimatta, meno ei muutu iloiseksi ja rennoksi. Kitkeröityneet kalkattajat kuiskuttelevat kuulumisia, suomalaisen sedän hukuttautuessa umpitunneliin.

Makustelemme tuopillista olutravintola Vltava’ssa liian lihaksikkaan James Bondin nauttimisen perään. Yläkertaan on sulloutunut liikaa ihmisiä. Kravatti vinossa, suuren elintarvikekonsernin lätkä kaulassa keski-ikää lähestyvä työntää kaverini pois pöytämme luota. Ylimielisellä katseella hän heilauttaa nenäänsä ja tuumaa, että muiden tulee väistyä hänen tieltä. Onhan hänelle sentään puku päällä.

Toisaalla tilanteesta olisi selvitty pienellä hymyllä ja lyhyellä fraasilla, ”sori, voisitteko vähän siirtyä”. Puheensorina jatkuisi, eikä kukaan muistaisi satunnaista tönijää seuraavana päivänä. Täällä toimitaan kuitenkin toisin. Suomalainen ei vaivaudu pahoittelemaan - hänhän on aina oikeassa. Kiittäminenkin on turhaa. Miksi toista tekisi iloiseksi, kun vaimokaan ei ole antanut kolmeen vuoteen?

Vielä pitkälle 1900-luvulla elokuvissa katseltiin laitoksissa filmatisoituja kehitysvammaisia. Elämäänsä iloiset, toisinaan hassuttelevien ihmisten kommellukset saivat täydet salit nauramaan vatsansa kipeiksi. Nykyään erilaisuutta pitäisi suvaita, mutta vajakeille pääsee silti nauramaan. Kotiteatterinautintoon Dolby Surroundeineen on kuitenkaan turha satsata. Todellisen interaktiivisen elämyksen saa pikkujouluaikaan narikkalipun hinnalla. Komediaa esitys ei kaikesta teatraalisuudesta huolimatta ole. Ilmaisen viinan perään kerran vuodessa ryntäävät naulaotsaiset pukupihtarit näyttelevät suuremman luokan farssia.

Taas kerran päivät juoksevat nopeaan. Seikkailu uudessa työssä on alkanut. Ensimmäisen päivän hiljaisuuden jälkeen tekemistä on riittänyt. Savusumuisen sekainen, taivaalta tihkuva sää saati myöhään iltaan jatkuvat luennot eivät ole haitanneet aamusta alkavaa miellyttävän euforista oloa. Kerrankin työpöydällä makaa riittäviä haasteita ilman pöydän alta löytyviä ylisuuria saappaita tai toiveita. Tilanteessa, jossa täytettäviä saappaita ei ole, on miellyttävä lähteä rakentamaan itseään ja tavoitteitaan puhtaalta pöydältä.

Muutto Merihakaan ja kalmistuneet illat muistuttavat ilmankosteutta kartuttavasta Tokiosta. Syksyn myötä hiljenevä elämä on alkanut työntää hiljaa joulua silmille. Vuosi sitten välttelimme perinteiset jouluriennot toisessa miljöössä. Kaupallisuus ylikorostuneena japanilaiset ilakoivat ainokaisesta vapaapäivästään, meidän mussuttaessa tuontiruokatavaratalosta löytämiämme suomalaisia karjanpiirakoita. Vaikka viime joulu mukautettiin ympäröiviin realiteetteihin erittäin onnistuneesti, on “perinteistä” joulua miellyttävä päästä viettämään. Ensityyppaukset lanttulaatikosta on jo saatu ja joulunuotisto kaivettu esille. Tonttuja ei näköpiirissä vielä ole vilahdellut - johtuneeko vuodesta toiseen todistetusta kiltteydestäni.

Vilkaisu Vilman torakkahuoliin nostaa oman luukun arvostusta. Arvostus ja arvostus - jaettu, tahmealattiainen läävä Helsingin värikkäimmässä kaupunginosassa. Kuka sellaista voisi haluta? Toisaalta huoneeni on pieni helmi keskellä öljypäästöistä Itämerta ja tahmeilijakin on muuttamassa pois. Kun mieleen palauttaa vielä naurettavan* opiskelijavuokran 5 minuutin kävelymatkan päästä Hakaniemen metrolta, ei tilanteeseen voi muuta kuin olla tyytyväinen. Eipä ainakaan ole tarvista Sherpalle^MLI-TM torakoita tappamaan.