Viimeinen viikonloppu

Käytin aikaa tehokkaasti. Aloitin koulutehtävät jo ennen koulun alkamista lukemalla ennakkotehtävänä Amélie Nothombin omaan elämään perustuvan kirjan Nöyrin palvelijanne (Fear and trembling). Muutaman tunnin mielenkiintoiseen rypistykseen uppoutuneena sivut soljuivat nopeaan. Belgialaisen tytön työkokemukset Japanissa loivat lukuisia kulttuurillia yhtymäkohtia japanilaisen työelämäkäyttäytymisen sekä suomalaisen varusmieskoulutuksen välille.

Pelkkä kuri, kurjimus ja kuuliaisuus vastaansanomattomuudestakaan puhumatta ei pelkästään hiljentänyt. Vielä vuosi sitten pidin äärimmäisen pienä todennäköisyytenä, mutta silti mahdollisena, että voisin työskennellä Japanissa. Mieli muuttui kuukausien aikana, mutta pieni kiinnostus nosti päätään shokeeraavaa kirjaa lukiessa. En välttämättä voisi suodattaa ahdistunutta työympäristöä, mutta jotain kiehtovaa siitä silti löytyi… Tuskin cross-cultural management -kurssi kertoo enemmän kuin todellisuutta peilaava tarina, mutta antaa varmasti monia aiheita ajatuksille.

Omaa kulttuuriaan henkii myös vielä kahden yön ajan edustamani laitos. Musertunut palvelustoverini tuli kertomaan sensorin tiukoista otteista luomisen vapauden kyltymättömälle kannattajalle.
“Kun käsittellään suuria joukkoja, niin kuin armeijassa, on mahdotonta ottaa yksilöä huomioon. Se on kasvualusta mielenterveysongelmille, (ohjaaja Timo) Koivusalo toteaa.”
Viuh viuh, sottaava punakynä survaisi sapelina jo taitettua elokuva-arvostelua.

* * *

Viimeinen viikonloppuvapaa. Viimeinen perjantai, jolloin tyhjennän työpöytäni – vaikkei tyhjennettävää muutamaan viikkoon ole ollutkaan. Seitsemän kuukautta puurtamista takana, eilen viimeinen viimeistelty juttu kasassa. Mieli ei ole sekuntiakaan haikea. Pari tekstiä olisin paremmin voinut kirjoittaa, mutta ehkäpä kohtuullinen suoritus on kohtuullinen vaatimus vapaaehtoistyöstä.