Outo yhtälö

Isoäitini kertoi kuulleensa, että Helsingin alueella jollekin entiselle varikolle rakennetaan luksusasuntoja. Kuljettaessani häntä vanhempieni luokse, ajoimme luultavasti varikon ohi, josta hän oli kuullut. Olisiko tuohon oikeasti nousemassa luksusasuntoja kahden vilkkaan tien risteykseen? Keidas keskelle melua ja saastetta, näennäisesti lähelle keskustaa.

Jossain kaukaisissa väljettyneissä sopukoissa raksutti. En voinut olla yhdistämättä luksusasuntokäsittettä NCC-rakennusyhtiön Tähtikoti brandiin. En edes tiedä, mistä moinen on mieleeni tullut, Eiranrannasta ehkä. CCCP, NCC. Mikä onkaan oikeaa luksusta? Viidensadan neliömetrin kokoinen asunto merinäköalalla sekä kultaisella jääkaapinovella boonustettuna? Vai kenties säihkyvä marmorilattia, jossa coctailvieraiden kelpaa tepastella kateutta kiihottavissa Manolo Blanceissa intialaisen tarjoilijan sihistellessä kuplivaa kansan kurkkuun?

Mitä enemmän asiaa mietti, luksuksen olemus alkoi ärsyttää. Ei oikeaa luksusta ole olemassa. Sähkökemiallisten prosessien tuloksena aivoihin assosioituvat metaforat turkiksessa liihottavasta naisesta eivät halunneet väistyä. Jokainen gourmetkieli hyväksyy Stockan juustotiskin arkipäivän itsensä hemmotteluksi, mutta kuinka kauan siitä olikaan, kun sana tipahti oikeasta kontekstistään? Pakotan ajatukseni palaamaan luksuksen lähtökohtaan, sosioekonomiseen itsensä kirkastamiseen. Ässämersuilija voi kokea itsensä hemmotelluksi, samoin kultaisesta hanasta kylpyvetensä valutteleva Evianisti. Eikö samaa itsensä hemmottelua ole kuitenkin se odotettu lepohetki, minkä orjuutettu maatyöläinen antaa itsellensä käydessään nukkumaan?

Arkipäivän luksus tuntuukin muuttuneen pienistä exclusiiveistä eristä henkilökohtaisen nautinnon kautta massamedian tuuttamaksi puuroksi. On ehkä helppoa pompata aidan matalimmasta kohdasta yli, ja kertoa rakentavansa luksusta köyhälle kansalle. Minne katosi omaperäisyys? Eikö uskottavampaa olisi kuitenkin antaa hetki aikaa, ei pelkästään tyytyä rakentamaan pilvilinnoja? Ehkä arkipäivän luksusta on sittenkin säihkyvän talon sijaan se lauantaiaamun pieni hiljainen ja halpa hetki, kun saan mutterin kiehauttaman espresson hyväillessä huuliani rapistella mustetahroja sormilleni vastapainetusta Pressosta.