Kaikki samaan kuoppaan, mars

Helsingin Sanomien keskustelupalstalla käydään mielenkiintoista argumentointia Huhtiniemen joukkohaudoista. On säväyttävän järkyttävää todeta, miten useat pitävät huhutun salaisen sotaoikeuden kuolemantuomioita oikeutettuna ja tapauksen kaivelua turhana resurssien haaskauksena. Olen aina allekirjoittanut tulevaisuuteen päin katsomisen kultaisemmaksi tieksi, mutta murha rikoksena ei silti vanhene.

Veikkaisin, ettei puolustusvoimat ota kantaa joukkomurhaan. Upseerit väittävät itseään herrasmiehiksi, mutta missä on selkäranka, kun teoista pitäisi vastata? Vaikka syyllinen olisikin jo kuopattu, pitäisi herrasmiehen kärsiä rangaistuksensa vaikka punaisena leimana kivessä.

Mielenkiintoista myös sinänsä, että marssilauluistakin legendaaristen taattojen uhrautumista pitäisi kunnioittaa, mutta rikoksista vaietaan yksimielisesti. Toisaalta, mitä voi siirappiselta valtiolta odottaa? Lisää peittelyä vai epäonnistunutta suhteutusta malliin: aseen latoon piilottajat tuomitaan, murhaajia hyssytellään.

Asiaa voi myös katsoa kolmannesta näkövinkkelistä, kuten äitini ehdotti. Antaa metsäsuomalaisten tapella keskenään. Ketä kiinnostaa, penniäkään kun ei ole tässä läävässä kiinni.

* * *

Toivottavasti seitsemän kuukauden kakun lusineen Santahamina-kategorian kirjoitukseni ovat aiheuttaneet mahdollisimman paljon mielipahaa vähäisten lukijoiden nenäkarvoissa. Toivon näin avoimin sydämmin, sillä
– Armeijan ei ole tarkoitus, eikä se saa olla mukavaa, upseeristo on minulle jyrähdellyt.
Ehkä on, ehkä ei. Nautin silti. Kiitos.