Päivät vierivät. Seisovan pöydän aperitiivit sekä lauantaiajalut vuoristossa pyörittävät päiviä jouhevasti. Toiset nauttivat sunnuntaina levosta, toiset pyhittävät sen hengen työlle. Me päätimme omistaa sunnuntain opiskelulle. Kukapa olisi uskonut.

Kotona puhuri sivaltaa vaatteiden läpi nolla-asteisella hyväilyllä. Milanon kivikolossit ovat myös viilentyneet. Parikymmenasteinen ilma pakottaa riuhtomaan hupparin laukusta. T-paitailla voi enää aurinkoisimmilla kujilla, jonne sisämaan kalmahtava kosteus ei vello. Talvi tulee tännekin.

Uusia ideoita ja hymyileviä mieliä. Matkailutoimittajana voisi olla mukavaa, mutta pinnan alla sykkii enemmän, kuin pelkkä kahvilan katkuinen matkailukertomus. Uusia kontakteja löytyy yllättävistä paikoista - juuri kun niitä ei odottaisi. Maailman kuuluisimman desing -yliopiston, Marangoni instituutin aulassa pauhasi pop. Joku oli myös viitsinyt valjastaa teknologian hyötykäyttöön: flatscreeni kertoi missä luokissa seuraavat luennot vaatekaavojen leikkaamisesta tai seuraavien muoti-ilmiöiden hypettämisestä alkavat.

Sohivien saksien ja jytääviä muotinäytöksiä tuuttaavien televisioiden teknosykkeestä takaisin anttilamuodin mekkaan. Voin myöntää: kyllä Suomikin on ihan kiva maa, vaikka pinnanmuodot muistuttavatkin pannukakkua, ja sittari myykin muodin helmiäisiä. Ei herätyskello saapasmaalaisillakaan aina ole soinut. Ehkäpä pienet pahat voi antaa anteeksi.

Kapea tie kiemurtelee ylös jyrkkää rinnettä. Remonttia kaipaavat talot seisovat kuin odottaen eroosion viimeistä armahdusta, joka romauttaa tiilikasan alas laaksoon. Vastaantulijoiden kaasujalka on painava. Pienet kallion koloihin nostetut ristit kertovat kohtaloista, jotka eivät huomanneet tien olevan liian kapea kahdelle autolle. Pudotus laaksoon ei silti huimaa. Peränpitäjän hermo ei kestä rauhallista kulkuamme. Yritämme antaa tietä. Peili raapaisee kalliota. Vuoristossa panos on suurempi kuin kasinolla. Voittoa ei ole, mutta korkealla on kaunista.

Auton navigaattori löytää vihdoin tiemme Bellagion kylään. 60 kilometriä yli kahdessa tunnissa on saavutus. Moottoritie ja laiva ovat nopeampia, mutta miksi joku haluisi tukahduttaa intonsa savupiipusta pupisevaan dieselkatkuun? Kyläpahanen uinuu turistien valtaessa idyllisillä kaduilla. Leipuri nojaa ovenkarmiin. Italiaa puhuva asiakas saa närkästyneen miehen paremmalle tuulelle. Keskustan hylätty hotelli pakottaa tekemään tuttavuutta. Suuri empire-kerrostalo huokuu salaisuuksia, mutta syksyn aurinkoisessa kirkkaudessa turistista ei ole tunkeutumaan aidattuun kauneuteen.

Taitamme paluumatkaa nopeammin. Tieviitat kartoittavat reittiä navigaattorin sijaan, ja Comon kaupunki moottoritieneen paljastuu Italian syvimmän järven toisesta päädystä. Ylös-alas-korvat-lukossa päättyy. Tumma mies ajaa automme parkkihalliin. Etelässä palvelu toimii ja aikaa jää enemmän pukeutumiseen.
- Asahi feels like a home, Fran huokaa hopeaetikettisestä pullosta japanilaisessa ravintolassa.
Yli puolen vuoden tauon jälkeen eurooppalaistuneet katsudon ja ramen maistuvat - Japanille.

Milanon savusumuinen pilviverho on pyyhkiytynyt syrjään. Naapureiden pyykit roikkuvat parvekkeilta. Eilinen taatta kömpii kaiteen reunalle, laskee narun sisäpihalle ja alkaa nykiä. Kuivalla maalla kala tuskin nappaa, mutta ehkä kissa? Nytkyttely ei tuota tulosta ja vaari haihtuu sisälle. Rauhallinen hiljaisuus ympäröi edelleen korttelin sisäpihaa.

Sinertävä taivas kutsuu luokseen. Muutama valkoinen pilvenhattara ei pelota, ja päätämme lähteä järvelle. Tunnin ajomatkan päässä Como-järvellä sijaitsee muun muassa Italian kauneimmaksi kehuttu Bellagio-kylä. Saa nähdä, kehkeytyykö autoilun määränpäästä päivämatka paratiisiin. Tai kuka tietää, onko sateenkaaren päässä sittenkin vain kannullinen multaa? Ennen pelkääjän paikalle kapuamista siemaisen espresson ja lukaisen päivän lehden. Kiitos internetin, postin ei tarvitse kuljettaa sormia tahrivaa Helsingin Sanomaa hiljaiselle sisäpihalle.

Poikkeuksellisen hiljainen ja rönsyilevä, keskieurooppalainen sisäpiha katselee minua ikkunasta. Wasis Diop laulaa ‘Everything is never quite enough’. Pilvinen kaupunki näyttää erilaiselta kuin kesähelteen turistiaallossa. Katukahvilat ovat hiljentyneet. Duomon ympäristö ei enää vilise, mutta laitakaupungin elämä sykkii. Arki on alkanut jo kuukausia sitten.

Vietän kirjailijan arkipäivää hämärässä asunnossa. Etsin aiheita artikkeleille, pohdin minne seikkailisin huomenna. Pitää rientää suihkuun, lounastreffit odottavat yliopistolla. Elottomat ikkunakukat näyttävät muovilta. Yläkerran parvekkeelta roikkuu muratti. Sisäpihan arkipäivää: rouva noutaa pyöräänsä, lihava varis lentää pois pelästyneenä. Piha hiljenee. Rikkinäinen keltainen rätti jatkaa liehumista vastapäisessä talossa. On aika lähteä.

Pääministeri Vanhasen möläyttelyt tv-lupa episodista sai aamumehun purskahtamaan raivokkaaseen nauruun. Järkyttävää kuohimista, parin päivän päästä selittelyä ja lievennyksiä. Ehkä ministereiden pitäisi muistaa, että valokeilassa joutuu kestämään suuremmat paineet, kuin harmaassa massassa. Perusoikeuksiin on turha vedota.

Vaikka nauru pääsi valloilleen, Finnairin lentämättömyys ei kuitenkaan huvita. Pitkäksi uumoiltu lakko kuumentaa maanantaimatkalaisen tunteita. Ylipalkattujen lentoemojen huoli tulevien työntekijöiden normaalipalkoista ei saa minulta senttiäkään sympatiaa. Päinvastoin. Olen todennut henkilökohtaisesti Aeron virolaiset lentoneidit paremman näköisiksi sekä tuplaten ystävällisemmiksi. Itsekäs vaihtoehto olisikin vaihtaa koko Finskin remppa virolaisiin kaunottariin. Suomalaiset selluliittitädit kun eivät sitä hymyä erityisemmin jaksa naamalleen vikertää. Viimeinen tuomio tulee kuitenkin maanantaina. Jos lento Milanoon lykkääntyy, voi ammattiyhdistysväki olla varmoja uuden lobbarin siirtymisestä TT:n käytettäväksi.

On ilkikurista avata silmät siviilissä. Luomien alle roikkuva letti lienee yksi niistä ennätyksistä, jota vihaisesti mulkoilevia kenraaleiden silmiä pakoillen on Pääesikunnassa kasvatettu.
- Sun imagoon sopis paremmin vallata joku talo ja kieltäytyä maksamasta mitään mistään, entinen palvelustoverini tokaisi.
Lähdin parturiin. Maksoin 30 euroa.

Onneksi järjestelmälle on helppo nauraa: passit kädessä kassit ladattuina on helppo vinguttaa kytkintä. Ylihuomenna tihkuva räntä ei kiillota kuvaa positiivisemmaksi. Eilen kuitenkin aurinkoinen sää valaisi kulttuurihistoriallisen perinnön sykkimään lempeän syksyn tahtiin. On käsittämätöntä, miten luonnon kauneuden keskelle maastoutuvat historialliset reliikit voivat uuden kiinnostuksen saattelemana pompata näkyville - paikalta, jossa niitä on taaperosta asti katsellut. Keskuspuisto on rauhoittava. Onneksi parempia löytyy lakkojen uloittumattomista.