Päivä on valunut sormien välistä kuin keltaisena kimaltava rantahiekka. Juoksuhiekkaan ei askel vielä ole uponnut, mutta konkreettiset toimet varusmiespalveluksen osalta ovat jääneet tekemättä. Tosin montaa konkreettista asiaa ei nyt viimeisillä viikoilla - viimeisellä kuukaudella edes ole. Istumista, istumista, surffailua, musiikkia, omien kuvien kanssa kikkailua. Pari verkkouutista on sivukivuissa synnytetty.

Seuraavaksi sivarit niskaan ja kahville. Huominen Oulu maistuu suussa jo valmiiksi.

Sain eilen tietää, ettei totaalikieltäytymisestä kirjoiteta rikosrekisteriä. Tiedän, että helpommalla selviää viimeisen kuukauden toimittajana kärvistelemällä - todella paljon helpommalla, mutta miksei edes joskus voisi toimia oikein? Ihmisen luonne tuuppaa kallistumaan helpoimpaan vaihtoehtoon, ei pelkästään lievässä laitamyötäisessä, mutta kaikissa elämän tilanteissa kieli enemmän tai vähemmän ruskeana.

On kunnioitettavaa, että isoisäni lähti empimättä sotimaan 66 vuotta sitten. Kauniin, siirapin tahmean kansallisromanttisen hekumoinnin lisäksi on kuitenkin syytä muistaa periaatteelleen eläneitä ihmisiä - oman tiensä taistelijoita, ei niitä tuhansia kiväärin varteen pakotettuja. Kolmeen kertaan vuosina 1929-1932 vankilassa istunut, väkivaltaa vastustanut Arndt Pekurinen kieltäytyi periaatteesta koskemasta aseisiin. Hänet murhattiin 5. elokuuta 1941 kapteeni Pentti Valkosen antaman teloituskäskyn mukaan.

Erno Paasilinna päättää Pekurisesta kertovan kirjansa “Pekurinen taisteli turhaan. Hän tiesi sen itse, koska jäi yksin ja sen takia joutui eristetyksi ja tuhon omaksi.”
Hän ei kuitenkaan taistellut turhaan. Pekurinen oli ensimmäinen askel kohti sivistynyttä valtiota, joka vielä jonain päivänä saattaisi vapauttaa mielipidevangit vankiloistaan.

Lisää E. Paasilinnan kirjasta ja aiheesta Jämsän kirjaston sivuilla.

Hämärän kääntyessä syksyiseksi yöksi kaupungin syke hiljenee. Suurkokouksen hiljentämät autoilijat pysyvät koloissaan. Albertin- ja Lönnrotinkadun risteyksestä ovat lyhdyt sammuneet. Kello ei vielä ole paljoa, on vasta alkuilta. Missään ei silti ole ihmisiä. Saan ajaa tyhjässä kaupungissa. Hiljalleen lipua talojen ohi, katsella välkehtiviä ikkunoita. Himmeitä näyteikkunoita, kuolleita kahviloita.

“You are my angel”, Depeche Moden nauha junnaa paikoillaan. Jatkan ajamista, kohti tuntematonta osoitetta. Mielessä vähemmän tuntematon hymy. Iloinen ilmestys, jota kauempaa ei olisi voinut hakea.

* * *

Myöhemmin elämän pienet hetket käänytyvät sekuntien laskemiseksi. Useampien sekuntien. Niiden harvojen, jotka ratkaisevat työn kääntymisen takaisin opiskeluun. Tai niiden toisten, hymyn poskille nostavien sekuntien, jotka raksuttavat kohti iloista jälleennäkemistä.

Jottei tavallinen arki olisi täysin päässyt unohtumaan, päätimme myös karkeloida. Mahtavassa seurassa, talo täynnä kenguruita. Kaikkea muuta kuin pitkäveteisen perjantain jälkeen oli sopivaa lähteä mökille. Ei niinkään rauhoittumaan tai ottamaan lepoa pitkälle aamuun venyneen yön jäljiltä, mutta katsomaan luonnon pieniä ihmeitä. Lentäviä leppäkerttuja syksyn hyydyttämässä ilmassa. Makeita luumuja vasta ajetulla nurmella. Tuulessa heiluvaa hiekkaa, pyörteessä kieriviä lehtiä. Niitä kaikkia elementtejä, kuolleita hedelmäpuita, jotka muistuttivat meitä elämän haavoittuvuudesta. Niistä pienistä halkeamista, vuodesta toiseen samaan kotiin muuttavista joutsenista.

Mietin illalla, miten elämä kulttuurien sulatossa onnistuisi. Missä asuisimme, missä työskentelisimme? Tai mitä kieltä heille edes puhuisimme? Monet kysymykset, joita muiden voisin uskoa minulta kysyvän, tuntuivat selkeiltä. Mitä merkitystä olisi pienillä käänteillä, “Imagine world without countries” John Lennonkin tokaisi aikoinaan. Ja koska rajoilla ei ole väliä, olemme vapaita. Vapaita toisillemme. Vapaita kaikille.

A revealing morning in Helsinki. Cloudy day walk in New York. Shimmering dinner in Prague. Day dreaming all the night. And just dreaming all the days. The life, how the government assigned workshop programs us to think. Not to live the certain moment, but to dream for the brighter future. And since there is no current moment, there shouldn’t be the workshop neither. But somewhere there is a gap. Not a large one, not a hidden one. Just a small piece of information that allows programmed people to think different. And without losing any time, the newspapers of tomorrow are already writing about the issue.

Feeling like a hypnotized this morning, the last night on the Island was more closer to insomnia than anything for a long time. Now at the bureau of government crazyness, I am sitting here without anything to do. Without anything to think. Without even being able to think, to remember, or to feel. Cold autumn morning at the barracks of hell has made what they wanted to achieve. But still there’s something they are not able to touch - a small mediterrenian flame inside.

Sometimes there are times when people gets distinguished from the masses by the fact of being burn out. This time is has not happened to me, althought the updatal frequence of the site met the greatest losses. Anyways - now it is time to introduce something new, something copied, but still something original. My dear party people here it comes, updated showroom: www.ruoto.net/showroom/.