Nukahdin matkalla

Saaren yllä velloo paksu sumu. Ruokalan ovi on kiinni. Vilu värisee pitkin selkää. Lämpötila on laskenut lähelle pakkasen rajaa. Maiseman peittävä valkoinen verhoilee ympäröivät rakennukset mössöksi. Tutkatornin valoa ei näy. Sumua ei ole silmissä, vaikka ajatus ei kulje näin aikaisin aamulla.

Lahden toisella puolella ulisee torvi. Rahtilaiva kulkee sokkona. Ehkä kohti niemen kylkeä, ehkä kohti aavempaa ulappaa. Ovi aukeaa. Löysä karjalanpiirakka lässähtää elottomasti muoviselle lautaselle. Saarella on aina maanantai – myös tiistaina.

Tiivistynyt kosteus, matalalla vellova harmaus pitää lentäväiset maassa. Lokki ei ole kirkumassa kalasatamassa. Hiljainen kalastaja-aluksen dieselmoottori hurisee epätasaiseen rytmiin. Partasuinen, villapaitaan pukeutunut mies kolauttaa laivansa laituriin liian voimakkaasti. Reuna säröilee.

Metro kiidättää uinuvia matkustajia eteenpäin. Lyhyt – äänetön kolahdus pyörii vielä mielessä junan syöksähtäessä tunneliin. Harmaus loppuu. Alkaa pimeys. Musta massa ei vyöry harmaana päällee. Se pysyy lasin takana. Jalat kulkevat väsyneesti, ylös, alas, ylös mäkea, alas katua.

“Hyvää huomenta”, hymyilevä tyttö pirskauttaa iloisesti. Aamu on alkanut kahvilassa.