Ihmetys samanlaisuudesta

Käytimme aurinkoisen perjantain Kruunuvuoressa. Tutkimme hylättyjä taloja, kuvasin ystävälleni pari rullaa poseerausta. Aikaa ei ollut loputtomiin, emmekä ehtineet löytää kaikkia ränsistyneitä helmiä. Viimeisellä kohteella huomasimme kuusissakymmenissä kävelevän miehen hiippailevan meitä kohti. Emme olleet ainoat filminvalottajat. Kävimme lyhyen keskustelun vihreisiin sonnustautuneen herrasmiehen kanssa. Hän oli seurannut yli satavuotiaiden huviloiden yksinäistä – toisinaan vähemmän yksinäistä – elämää niiden hylkäämisestä 60-luvulta lähtien.

Lyhyen rupattelun aikana totesin, ettei runkoihin uskalla kiivetä sisään. Huvilat ovat osittain romahtaneet lumen painosta. Yksi lyhyt, hiljainen ja pieni kommentti herrasmiehen suusta särähti korvaani.
- Tyhjiä ne ovat aina olleet. Ei niissä mitään kuvattavaa koskaan ole ollutkaan, hän sanoi ystävällisesti.

Myöhemmin illalla pysähdyin miettimään kuusikymppisen totista lausahdusta. Kieltäytyikö hän todellakin näkemästä maailman niin suppeana, ettei tyhjästä talosta voi löytyä mielenkiintoista kuvattavaa? Taloista, jotka ovat nähneet muutamat maailman sodat, harvoin myrskyisän Kruunuvuorenselän sekä hetken, jolloin villi luonto valloitti omansa. Kavala ajatus vieri selkääni pitkin. Kuinka moni muu ajattelisikaan samoin? Kuinka moni kieltäytyy näkemästä niitä pieniä vivahteita, jotka huutavat huomiota meiltä. Vastausta harhailevaan kysymykseen tuskin koskaan saa, mutta lisäkseni noita pieniä asioita rakastaa ainakin yksi.