Hiljainen hiekkatie

Aika on loppumassa. Kuuden ja puolen kuukauden kiintymisen päätepiste häämöttää. Kasvanut tukka tai ajamaton parta aiheuttavat mielipahaa enää muutamissa. Ilmasto on pehmentynyt eikä juttujakaan ole enää tarjolla entiseen tahtiin. Porukan ensimmäinen katosi siviilin syövereihin tänää. Muut lähetevät torstaina. Minä kituutan vielä kaksi viikkoa. Tekemistä ei ole, pelleilyä ei voi lopettaa, aikaa ei voi lyhentää.

* * *

Ulkoilin eilen neljällä paikkakunnalla. Kiemurtelin ikkunoista sisään, rapistunut sementti raapi kengänpohjia. Kapea valokiila näytti tietä sokkeloihin. Kaksi entistä kasarmia, entinen aliupseerikoulu ja mielisairaala. Ei ehkä samaan aikaan samana laitoksena, mutta mielenkiintoinen jatkumo. Miksei niitä voisikin yhdistää.

Hiljaisissa taloissa ei ollut elämää. Paikat oli hajotettu, ne harvat mielenkiintoiset yksityiskohdat kadoksissa. Lehtijutusta tulee hyvä. Omiin kuviini en ollut tyytyväinen. Nyt on kuitenkaan liian myöhäistä murehtia. Viimeinen vierailu katoaviin kohteisiin oli eilen. Kertalaakilla kunnolla – tulevaisuudessa ehkä paremmalla kuvakädellä.

Sitkeästä väsymyksestä ja eilisistä seikkailuista huolimatta perjantain alkuillan pikapyrähdys lähiön kaduille oli miellyttävä. Kypsän omenan tuoksuinen ympäristö kiilsi kostean, mustan asfaltin voimalla. Keltaiset ja punertavat lehdet ympäröivät katuja. Hiljalleen syttyneet katuvalot loivat tunnelmaa, joka muistutti lapsuuden ajan syksyistä. Koulu oli alkanut, loppusyksyn iltojen viileys kääntyi kodin lämpöön – ja uunista nostetun omenapiirakan tuoksuun.