Tämä ei ole talousuutinen

Hämärän kääntyessä syksyiseksi yöksi kaupungin syke hiljenee. Suurkokouksen hiljentämät autoilijat pysyvät koloissaan. Albertin- ja Lönnrotinkadun risteyksestä ovat lyhdyt sammuneet. Kello ei vielä ole paljoa, on vasta alkuilta. Missään ei silti ole ihmisiä. Saan ajaa tyhjässä kaupungissa. Hiljalleen lipua talojen ohi, katsella välkehtiviä ikkunoita. Himmeitä näyteikkunoita, kuolleita kahviloita.

“You are my angel”, Depeche Moden nauha junnaa paikoillaan. Jatkan ajamista, kohti tuntematonta osoitetta. Mielessä vähemmän tuntematon hymy. Iloinen ilmestys, jota kauempaa ei olisi voinut hakea.

* * *

Myöhemmin elämän pienet hetket käänytyvät sekuntien laskemiseksi. Useampien sekuntien. Niiden harvojen, jotka ratkaisevat työn kääntymisen takaisin opiskeluun. Tai niiden toisten, hymyn poskille nostavien sekuntien, jotka raksuttavat kohti iloista jälleennäkemistä.

Jottei tavallinen arki olisi täysin päässyt unohtumaan, päätimme myös karkeloida. Mahtavassa seurassa, talo täynnä kenguruita. Kaikkea muuta kuin pitkäveteisen perjantain jälkeen oli sopivaa lähteä mökille. Ei niinkään rauhoittumaan tai ottamaan lepoa pitkälle aamuun venyneen yön jäljiltä, mutta katsomaan luonnon pieniä ihmeitä. Lentäviä leppäkerttuja syksyn hyydyttämässä ilmassa. Makeita luumuja vasta ajetulla nurmella. Tuulessa heiluvaa hiekkaa, pyörteessä kieriviä lehtiä. Niitä kaikkia elementtejä, kuolleita hedelmäpuita, jotka muistuttivat meitä elämän haavoittuvuudesta. Niistä pienistä halkeamista, vuodesta toiseen samaan kotiin muuttavista joutsenista.

Mietin illalla, miten elämä kulttuurien sulatossa onnistuisi. Missä asuisimme, missä työskentelisimme? Tai mitä kieltä heille edes puhuisimme? Monet kysymykset, joita muiden voisin uskoa minulta kysyvän, tuntuivat selkeiltä. Mitä merkitystä olisi pienillä käänteillä, “Imagine world without countries” John Lennonkin tokaisi aikoinaan. Ja koska rajoilla ei ole väliä, olemme vapaita. Vapaita toisillemme. Vapaita kaikille.