Turtunut

Viikonloppu oli mahtava. Helteinen ja helmeilevä. Miellyttävää seuraa, kulttuurivisiitti Pyhän Birgitan raunioille muistelemaan edellistä kertaa. Tuhottu viskipullo ei avannut sanallista arkkua tiettyyn suuntaan, mutta miellytti sitäkin enemmän kaikkia. Sunnuntaina myrkyn vihreä levä oli vallannut rannan. Uiminen estyi, mutta iloissaan onnistuneistä päivistä, menetys ei ollut enää suuri.

Yllätys sattui myös myöhäis-sunnuntaille. Erään kaverin tapaaminen ei olisi voinut sattua parempaan aikaan, miellyttävämpään hetkeen. Ei haitannut helteinen aamupäivä toimistossakaan, iloisena edellisistä.

Maanantai nosti pintaan tasaisin väliajoin itsestään muistuttelevan kaipuun kauas lämpimään. Suunnitelma kevään matkasta takaisin Kambodzhaan, Laosiin ja Myanmariin näytti realistisemmalta kuin pitkään aikaan. Taustalle ei ollut pelkästään pikainen hullaantuminen. Lokakuussa alkanut Aasian Läpileikkaus on loppunut. Heidi on palannut kotiin. Matkaan on pakko päästä.

* * *

Uusi viikko on pyörähtänyt käyntiin, ilman ainuttakaan oikeaa uutta asiaa. Hannes Heikuran Libanoniin siirtymisen myötä Helsingin Sanomien B-osion kuvituksen taso on noussut roimasti. Ilman ‘kauniita’ kuvia tustan turruttama konflikti ei tekstiini olisi eksynytkään.

Heikki Aittokoski toteaa tylysti Saksan estyneisyydestä kommentoida Israelia toimia vastaan. On tietenkin ikävää, että ihmisiä kaasutettiin, mutta jäin miettimään. Voiko jälkipolvia syyttää aiemmin tapahtuneista? Eikö meidänkin pitäisi olla – sodan hävinneenä maana – kieli ruskeana Putinissa? Eikö Venäläisillä olisi oikeus pommittaa rajakaupunkejamme? Kyllä meidän pitäisi olla heille uhka siinä, kuin Libanonin siviilit Israelille.

Konfliktit tuskin ratkeavat mutustelemalla. Ei liene tuulesta temmattua, jos Hizbollahin haudoista kaivettaisiin kemiallisten aseiden uhreja. Kaasutetut eivät tunne sääliä. *

* En ole tarkoituksella tai tahattomasti törmännyt turvaluokiteltuihin asiakirjoihin. Päätelmäni lienee täysin tuulesta temmattu, kunnes media asian toiseksi todistaa.