Last day in Italy - at least for this vacation. Milano, Sanremo and Firenze has showed their true faces, thanks to a lovely Italian guide. Indian tourists in their turbans, Albanian criminal called Boboli, motor-wanker and lots of other sightseens we saw. Not to mention the great Cupola of Firenze’s cathedral with 463 stair-steps among the other historial activities.

Did you know that Finland does not belong to the European community? Well, we figured it out in Firenze. A rather nice ticket counter man revealed the black secret about this continent, while we asked for the student discount that was meant for the young people from EU nations.

Italy is populated by strange people. Some of them fit perfectly in the stereotype; others “simply” want their boyfriend to buy a MOTOSEGA (……) for Christmas and put tents in their garden. On the train back to Milano from Firenze there was a extremely typical South-Italian family sitting in front of us. They had bought only 2 tickets for 3 persons. This was nothing compared to the fact that the “lady” was scary as hell. Rather big sized husband didn’t know how to answer loudly ringing mobilephone. Wife - who later on was acting as a weight lifter - shouted extremely loud for his husband. Nothing special, nothing new on this Earth, but still - a heart stopping moment in the almost silent train. Nobody dared to look at them. Besides two young kids who were putting lipstick on each other’s lips. They were us.

Ciao!
By Fran & Roope

Si, si, Milanoon on vihdoin eksytty. Vanhakantaisten uskomusten vastaisesti ihminen nousi siivilleen, ja lensi kauas pois. Peltisiivet kantoivat Milanoon, Malpensaan - pizzan, oliviien, gorgonzolan, seka muiden herkkujen maakuntaan. Keskiaikainen keskusta viihdytti valjyydellaan. Ruuhkaisat lomalta palaavien jonot pelastivat taydelta kaaokselta keskustassa. Guccin ja Versacen liikkeita varjosti kerrankin viilea hiljaisuus. Ei aantakaan aavemaiseksi muuttuneessa muodin Mekassa. Seuraavaksi San Remo. Rantakaupungin rentoutus ennen pohkeiden polttamista Firenzen kohtuullisen kauniilla kaduilla. Mika voisikaan mielta paremmin lammittaa. Tai ehka juuri se Yksi.

Aamu valkenee Kruunuvuorenselällä. Nouseva aurinko kimaltelee keimailevilla laineilla. Muistan eilisillan puhelun. Sen pitkään odotetun, miltei unohdetun. Aamuinen hetki tuntuu pysähtyneeltä. Metro kulkee länteen ja itään. Pysäkiltä toiselle. Ääni iPodissani laulaa You’ll find it… you’ll find it later. Jatkan matkaa.

Aikaisin aamulla, säteiden lakaistessa pitkin uinuvaa Aleksanterinkatua, kaupunki on tyhjä. Puistotyöntekijä virittää radioasemaa kuulokkeisiinsa. Rotta kaivaa kadonnutta korttiaan. Portti sotkuisen työpöydän taakse ei aukea. Lannistunut ilme. Epäonnistunut perjantaiaamu, mahdollisuutena ruskettava iltapäivä. Valintaan ei mene aikaa. Työterveyshoitajan kautta viikonloppuun.

Ei aamuherätystä. Ei aamiaista. Kahvilan ovi on kuitenkin raollaan. Iloinen tyttö toivottaa hyvää huomenta. Ostan riisipiirakan ja ison laten. En edes juo maitoa. Mutta sen pienen sanan merkitys, mitä ei pystynytkään sanomaan, jää epäselväksi. Olisiko edes auttanut?

Kappale on vaihtunut, mutta tarina jatkuu. You came and conquered the darkness Im holding … I believe what I see and also what I hear. Talonmies pesee jalkakäytävää. Seison suihkuavan veden edessä. En tiedä mitä teen. Ehkä vain myöhästyin. Ehkei tilaisuutta koskaan ollutkaan.

Viikko on vierinyt nimettömästi. Mitään sanomatonta maanantaita ja työtelästä tiistaita seurasi aurinkoinen keskiviikko Porvoossa. Hassuja kysymyksiä, outoja ihmisiä. Kamera lauloi suomenruotsalaista jenkkaa. Hiki puski mahan pömpölleen jättäneen pizzan jäljiltä. Pieni ryömintä pihalla, ikuistettu hyppy kusikkoon (pusikko + kuusi) ja päivä oli kelkassa. Kun Pienen Väsymyksen saattelemana kelkka töytäistiin mäkeen rantailtakävelyllä, päivä oli päästetty päätökseen. Enää kaksi päivää, ja kaksi viikkoa voi alkaa perjantaista ilotulitusta seuratessa. Parhaassa mahdollisessa seurassa, luonnollisesti.

Illalla Sex and the City -sarjan jäähyväisjaksossa näyttelijät ja sarjan tekijät muistelivat miellyttäviä vuosia, ja pohtivat miten sarja on vaikuttanut ihmisten avoimmuuteen puhua seksistä. Kuuluisat tähdet puhuivat, kuinka henkilöhahmoihin pystyi samaistumaan. Nurkan takana kyti kuitenkin pieni epäilys. Jokainen olisi tahtonut samaistua Carriehen, Samathaan, Mirandaan, tai Charlottaan. Mutta miten lopulta, samaistuiko kukaan? Lähinnä unelmissaan. Pinnan alla silti kyti kuin Karjalan metsäpaloissa. Mitään ei silti tapahtunut. Elämä jatkui samana. Kymmenvuotiaan kahvipöytäkeskusteluun löytyi uusia sanoja, mutta pankki ei räjähtänyt kuin mellakka Pietarin esikaupunkialueella. Miksi hypettää jäähyväisjaksossa? Tulisiko meille parempi mieli rainaan tuhlatusta ajasta? Ehkäpä. Mutta onko senkään merkitystä. Tutkimattomat ovat Allahin tiet.

Kaikesta huolimatta. Kiehtova sarja.

Kuu mollottaa taivaalla. Tuulen vire heiluttelee kuivuneita lehtiä pimeällä kadulla. Ilma on kuiva, napakka, pistelevä ja virkeän viileä. Olisiko jo syksy? Voisinko vihdoin pukeutua villapaitaan?

* * *

Mahtava viikonloppu. Rauhallisen perjantain jälkeen lähdin pitkästä aikaa äitini kanssa shoppailemaan. Tyynyjä, tyynyjä, paita, ruokaa. Pitkästä aikaa äidin kanssa kahdestaan. Hengailua kaupungilla, vuohenjuustoinen päivällinen Belgessä, raikasta Crowmoorea miellyttävällä terassilla. Illalla muutama kalja kaverin kanssa.

Kaiken kuitenkin kruunasi pilvinen sunnuntai. Syksyiset kadut, Hietalahti, muutama näyttely, Nepalilainen ruoka. Tuntien istuskelu kahvilassa. Hienompaa viikonloppua ei olisi voitu tarjota. Viisi päivää Milanoon. Voiko parempaa pyytääkään?