Kaukokaipuutako?

Hiljainen aamu. Herään painajaiseen entisestä elämästä. Kaikki nykyinen haihtuu mielestä. Jumitan ajatuksessa. En pääse pois sängystä. Kipeä niska säteilee takaraivoon migreenin lailla. Haluaisin olla kotona, rauhassa vällyjen välissä.

Kylmä aamuyön tuuli puhaltaa ikkunasta. Olo on syksyinen keskellä heinäkuuta. Muistan kuivuneiden lehtien tanssineen eilen kotikadulla. Mietin syksyä. Aikaa, jolloin Nuuskamuikkunen pakkaa telttansa. Aikaa, jolloin suuntasin kohti toisenlaista maailmaa. Kaukokaipuuta, pakkoa lähteä kohti uusia seikkailuita. Niitä pieniä hetkiä, jolloin elämä näytti uudelta, rohkealta matkaajalta.

Mieleeni syöpyy ajatus yhteisistä matkoistamme. Niistä katkeran suloisista, mutta kuitenkin iloisista hetkistä. Autossa istumisesta, ainaisesta lähdöstä ja ikävöinnistä. Siitä kaikesta, miten erilainen maailmani ehti lyhyen hetken olla. Kiintymisestä johonkin tiettyyn, ennalta määräämättömään, suurempaan rakkauteen.

Mutta ajatukseni ei liiku. Olen vankina saarella, jonne vapaaehtoisesti itseni telkesin. Omien ajatusten takana, jotka itse valitsin.