Aamun surullinen ajatus

Olotila: syksyinen. Kesällä ei näy loppua heinäkuussa. Silti viileän aamupuhurin pyörittäessä lehtiä, mietin paluuta mökille. Muistan, kuinka vedin aurinkoisen kirpakassa syyssäässä villapaidan päälle. Istuin laiturilla. Katsoin lumoutuneena tyrskyäviä vaahtopäitä. Kamera kädessä, liikuttamatta sormeanikaan. Mietin lähtöä Tokioon. Kohti uusia seikkailuita. Vertauskuva Nuuskamuikkusesta vilahti mielessäni. Laituria vasten aaltoileva, viilennyt vesi pärskyi kengille. Elämässä oli alkamassa uusi vaihe.

Mieli vaatii menemään ulos. Avoimesta ikkunasta kuuluva Kauppatorin lokin kirkaisukin kuulostaa syksyltä. Tahdon laittaa pipon päähän, kietoutua kaulaliinaan ja villapaitaan. Vaeltaa syksyisillä kaduilla.

Mietin kiirettä. Miksi ryntäillä? Yksinäinen, pieni taivaalla lipuva hattarapilvi vaeltaa tasaisesti korkeuksissa. Miksi kiirehtiä eteenpäin? Miksei voisi rauhoittua, antaa syksyisen musiikin viedä mennessään.

* * *

Viime yönä soi puhelin eräässä perheessä. Langat eivät tuoneet hyviä uutisia. Suomalainen upseeri, perheen isä, jonkun aviopuoliso oli kuollut Israelin suorassa ilmaiskussa YK:n tukikohtaan Libanoniin. Tiedotusosastolle siirrettiin lisää kapasiteettia. Toimitus hiljeni.

Comments are closed.