Sorretun ihmisen arkirealismia

Maailman tarpoessa ankanaskelia työpäivästä arkipäivään, uhrasin ajatuksen menneelle viikolle Helsingissä. Teennäistä tekemistä pursuileva viikko ei lohduttanut riittävästi onnistuneella artistihaastattelulla. Paineet seuraavasta pääuutisesta kasvoivat unettomuuteen. Kuviteltuun sellaiseen. Siinä kaiken sivussa, maatessani inisevien hyttysten syöttinä homeisella patjalla, unohdin olennaisimman. En kyennyt enää muistamaan, miksi hiuksia pitäisi leikata. Naama punaisena karjuvan upseerin asenne pitkiin hiuksiin ei enää miellyttänyt. Hyökkäisikö Suuri Ja Mahtava Neuvostoliitto kimppuumme jos jatkaisin hiusteni kasvattamista? Sotkeutuisinko varusmiesten esterataan, jonne toimittajia ei edes päästetä apinoimaan?

Muistan erään maanpuolustusaivopesulassa visitoineen kerran valistaneen minua. Sotilailta odotetaan tiettyjä asioita. Joukon pitää olla yhtenäinen. Kalju. Valitan, ei istu ajatusmaailmaani. En yksinkertaisesti ymmärrä, miksi minut pitäisi tunkea samaan muottiin korsolaisen roska-autonkuskin tai punkaharjulaisen isänmaantoivon kanssa. Olen itseni, piste. Jos kenraalia ei miellytä, siirtäkööt sivariin. Evvk.

Heräsin hyvin nukkuneena. Ymmärsin vihdoin olennaisen. Varusmiespalvelus on maamme suurin vitsi. Soitin Olohuoneeseen. Peruin parturin.

* * *

Jossain kaukaisessa mielensopukassa ajatukset palasivat Aasiaan. Muistin Marjutin palaavan parin päivän sisällä. Pikaisesti laukannut vuosi oli lopussa.

Elämä on kuitenkin muuttunut. Pienet rattaat liikahtivat. Kierähtivät nurmikolla, värjäsivät hupparini. Takertuivat jääkaapinoveen runoksi. Muuttuivat iloisiksi illoiksi, hymyileviksi kasvoiksi. Aurinkoisiksi päiviksi, kauniiksi tulevaisuudeksi.