En tiedä, mikä on alkamassa. Väsyneen, mutta kertaalleen iloisen jällee näkemisen jäljiltä iTunes soittaa sitä vanhaa. Jo kertaalleen kerrottua, moneen kertaan ahdistuttua. Radiohead ei voisi sanoa suorempaan. How to disappear completily. En tiedä miten Helsingissä, saati Santahaminassa. En haluaisi miettiä Tokiota. Paikkaa, johon joskus rakastuin. Aikana, josta tuntuu jo liian kauan olevan. Paitsi nyt - pienenä lauantaiyön hetkenä. Vuosien odottamisen jälkeen. Hiljaisessa olohuoneessa. Minä, musiikki, minun teksti.

Kuljen taiteen ja journalismin, tilatun ja inspiroidun välillä. Hämmästyn. En tiedä mitä minulta odotetaan. Pitäisikö edes? Syksy ei lähde mielestä. Laitan harmaan villapuseron päälleni.

Olotila: syksyinen. Kesällä ei näy loppua heinäkuussa. Silti viileän aamupuhurin pyörittäessä lehtiä, mietin paluuta mökille. Muistan, kuinka vedin aurinkoisen kirpakassa syyssäässä villapaidan päälle. Istuin laiturilla. Katsoin lumoutuneena tyrskyäviä vaahtopäitä. Kamera kädessä, liikuttamatta sormeanikaan. Mietin lähtöä Tokioon. Kohti uusia seikkailuita. Vertauskuva Nuuskamuikkusesta vilahti mielessäni. Laituria vasten aaltoileva, viilennyt vesi pärskyi kengille. Elämässä oli alkamassa uusi vaihe.

Mieli vaatii menemään ulos. Avoimesta ikkunasta kuuluva Kauppatorin lokin kirkaisukin kuulostaa syksyltä. Tahdon laittaa pipon päähän, kietoutua kaulaliinaan ja villapaitaan. Vaeltaa syksyisillä kaduilla.

Mietin kiirettä. Miksi ryntäillä? Yksinäinen, pieni taivaalla lipuva hattarapilvi vaeltaa tasaisesti korkeuksissa. Miksi kiirehtiä eteenpäin? Miksei voisi rauhoittua, antaa syksyisen musiikin viedä mennessään.

* * *

Viime yönä soi puhelin eräässä perheessä. Langat eivät tuoneet hyviä uutisia. Suomalainen upseeri, perheen isä, jonkun aviopuoliso oli kuollut Israelin suorassa ilmaiskussa YK:n tukikohtaan Libanoniin. Tiedotusosastolle siirrettiin lisää kapasiteettia. Toimitus hiljeni.

Väsymys. Auringonpaiste. Turtuminen. Onnellisuus. Turhautuminen. Nautinto.

Toisistaan täysin erillisiä asioita. Silti ne kaikki mahtuvat samaan pieneen hetkeen. Samaan hetkeen vanhan muistamisen, uuden löytämisen tai muistin virkistämisen kanssa. Elämän pieni rata, jota kotinurkista kellariin kaivautuvat muurahaiset päivästä toiseen kulkevat, on lähellä samaa elämää. Tunnista toiseen, viisarin värähdyksestä seuraavaan sykähtelevä sydän matkaa. Tasaisesti kuin vanhoilla kiskoilla koliseva juna, mutta yhtä päämäärättömästi, kuin tuuliajolle pakotettu laiva.

Ei ole turha ajatus pilke silmäkulmassa, virnistys väsyneellä naamalla. Terassille vetävä veri, huurteisen huuma huulilla. Silti silmät väsyvät. Kirjoitus hidastuu. Tulevaisuutta tiedostamatta.

Ja mikä olisikaan ollut parempi sunnuntai, kuin polttavan auringon alla kokkaava serkku, hileinen shamppanja ja suklaajäätelö. Puhumattakaan rakkaan, kauan kaivatun ystävän iloisesta jälleennäkemisestä. On vaikea estää hymyä valtaamasta naamaani.