ja muita Nalle Puhiin verrattavia tosiasioita.

Niin vain ilta kääntyi yöksi, auringon vääntyessä suuntaamaan kohti saunan ikkunaa. Ilkosillaan istuessaan ihminen ei voinut olla aseettomampi. Mutta kukaan ei kysynytkään. Ei tässä aineellistuneessa maailmankaikkeudessa, jonka pieneen kellariytimeen kolme ystävystä oli kerääntynyt.

Eikä ollut siiderin suitsuttama, ei toisen tai kolmannen, se keskustelu, joka puhtaan filosofiattomasti rappukäytävään raikui. Se oli vain pieni hetki pohdinnasta, lapsellisista lopputuloksista, elämän edesottamuksista ja siitä – kuinka eleettömyydestä ei rangaistu. Mutta ei rangaistu myöskään elämisestä. Tunteista ja tuoksuista, kauniista ja rohkeista.

Ja eikä aikaakaan kun aihetta vaihdettiin. Ei sen neljännen, vaan sen syvällisyyden – rapisevan kyynisyyden alta paljastuneen elämänilon vuoksi.

Mutta mikä tulikaan avuksi, kun suhdeideologiat sekoittuivat? Korttipakka oli lipeämässä käsistä. Hiljaisesti, epävarman määrätietoisesti. Ilman melua itsestään, tietäen kaiken myöhemmin palaavan. Ja niin eipä kertonutkaan totuutta, kansallinen risk-averse tilasto. Ei sen vähempää, ei enempää. Mutta nosti esiin ideoita, kauniita kauhukuvia kuolevasta. Sietämisen ja sietämättömyyden kipukynnyksestä. Hetken huumasta, kypsyyden ihannoinnista. Ja lapsellisesta lässytyksekstä.

Loppui aika. Tyhjentyneenä tuskasta, kihertelevän kiusallisena, eikä vähääkään epäröivänä. Kunnes koittaisi sopiva hetki, sanoa.

Viikonloppu oli täydellinen. Provinssirock huumasi yleisönsä, sekä helli täydellisesti valitulla rusketuskelillä. Bändi toisensa jälkeen viihdytti luonnon helmaan saapuneita lapsia. Karu maanantai saapui kuitenkin liian nopeasti. Silmät väsymyksestä roikkuvina istahdin kertaalleen linja-autoon. En voinut olla pitämättä ajatuksia erossa mieltä kirvoitelleesta aiheesta: varusmiespalveluksen välttämättömyydestä. Ja hinnasta.

Kuinka kohtuullista on vaatia ihmistä pitämään huonosta, halvasta ja äärimmäisen karheasta kankaasta tehtyjä vaatteita, jos jatkuvalla syötöllä joutuu antibiootteja nauttimaan. Vain pitääkseen ihon kunnossa. Tai onko varustuksen ulkoasuun vedoten oikeutettua vaatia varusmiehiä pitämään kuumaa, pitkähihaista takkia 27 asteen helteessä? Eikö kauluspaita ja kravatti ole riittävän siisti? Nähtävästi ei sen lääkärin mielestä, joka viime viikolla kehoitti käyttämään pitkiä kalsareita.

Tai miten nukkuminen? Asbestisessa ja homeisessa kasarmirakennuksessa - jossa onneksi harvemmin majoitun - harva edes nukkuu. Jos vuosikymmenet nähnyt vaahtomuovipatja vielä on miellyttävä pohja unelle, ei 50 cm kapeassa sängyssä yksinkertaisesti voi saada luonnollista nukkumisasentoa. Seurauksena valvottu yö, jumittavat aivot ja hiipivä hermoromahdus.

Ja minkä tähden? Jotta joidenkin koti, uskonto ja isänmaa olisi turvassa? Öljyämättömässä koneessa hinnalla ei ole merkitystä. Iho paranee kun vaatteet syksyllä riisuu, mutta miten kävi sen pojan, joka viime marraskuussa kuoli kranaatinheitinonnettomuudessa? Firma totesi tylysti: “vahinkoja sattuu”. Sota ei yhtä miestä kaipaa. Näitä on nähty – ja nähdään jatkossakin.

Mutta maailmassa on myös kauniita asioita. Ainakin siinä vaiheessa, kun tajunta on siirtynyt lahden vapaammalle puolelle. Kaksi viikkoa, Stchlm - here I come. Kiitos kutsusta kaunis

Eilen lenkillä Saaren eteläkärjessä. Edessä Isosaari, taustalla avomeri. Vilkaisu länteen, Helsingin horisontti kiilsi ilta-auringossa. Pysähdyimme istumaan. Vain piknik-kori punaviineineen puuttui.

Aallot liplattivat vankilasaaren rantaan. Nostin katseen ylöspäin. Ränsistynyt, entisen väylämerkin jalusta makasi rannan jykevillä kallioilla. Tolpan lahoillut puu sojotti pieninä tikkuina. Betoninen jalka ei vielä näyttänyt väistymisen merkkejä.

Oli tullut aika. Ruotsinlaivan torvi huudahti lähtömerkkinsä lämmössä kylpevän sataman ylle. Niin lähellä, mutta kuitenkin kaukana. Paras hetki lenkistä.

Veden pinta värähti kirjoahvenen syöksyessä pintaan. Ruoan hiutaleet tipahtelivat tasaisena vanana, kunnes lehtikalan silmiin osui punainen kiille. Lasin toiselta puolen katsoi nainen.

* * *

Hämärtymättömän illan vetäessä tanssikansaa baareihin, pysähdyimme miettimään - niinkin mitätyksetöntä asiaa, kuin kalapuikkojen merkitystä nykynuorison varhaiskehityksessä. Keskustelu ei edennyt. Sitä ei koskaan tapahtunut.

* * *

Kaksi pienen pientä pölyhiukkasta tanssi ilmassa. Café del Mar’in poikkeava piano soolo kuitenkin keskeytti. Rytmi ei tullut mukana. Nouseva ilmavirta oli erehtynyt. Suunta vaihtui, hiukkaset vaihtoivat suuntaa. Väärään aikaan, väärässä paikassa.

* * *

Pieniä tarinoita. Pieniä elämiä. Pieniä virheitä. Pieniä kohtaloita.

Todellista olisi jauhaa kalsasta säästä, puhurimaisista tuulista ja pilven verhoamasta auringosta. Nyt ei kuitenkaan ole todellista. Viikko on vierähtänyt - vain yhdellä blogimerkinnällä. Lehtikin on kasassa, kerrankin perjantaina. Viimeiset 15 minuuttia, ja arkikeskipäivisin epätodellistunut varusmiespalvelus muuttuu puhtaan surrealistiseksi siviilielämäksi muutamaksi vuorokaudeksi.

Immortal nature. Dressed up as junkies. Im going down tonight. // I’ll take the blame. And child is my name.*

Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin. Takaisin Ruodussa joskus. Seuraavalla viikolla matkustan.

* Kemopetrol, Laura Närhi