Aikuisuuden filosofia

ja muita Nalle Puhiin verrattavia tosiasioita.

Niin vain ilta kääntyi yöksi, auringon vääntyessä suuntaamaan kohti saunan ikkunaa. Ilkosillaan istuessaan ihminen ei voinut olla aseettomampi. Mutta kukaan ei kysynytkään. Ei tässä aineellistuneessa maailmankaikkeudessa, jonka pieneen kellariytimeen kolme ystävystä oli kerääntynyt.

Eikä ollut siiderin suitsuttama, ei toisen tai kolmannen, se keskustelu, joka puhtaan filosofiattomasti rappukäytävään raikui. Se oli vain pieni hetki pohdinnasta, lapsellisista lopputuloksista, elämän edesottamuksista ja siitä – kuinka eleettömyydestä ei rangaistu. Mutta ei rangaistu myöskään elämisestä. Tunteista ja tuoksuista, kauniista ja rohkeista.

Ja eikä aikaakaan kun aihetta vaihdettiin. Ei sen neljännen, vaan sen syvällisyyden – rapisevan kyynisyyden alta paljastuneen elämänilon vuoksi.

Mutta mikä tulikaan avuksi, kun suhdeideologiat sekoittuivat? Korttipakka oli lipeämässä käsistä. Hiljaisesti, epävarman määrätietoisesti. Ilman melua itsestään, tietäen kaiken myöhemmin palaavan. Ja niin eipä kertonutkaan totuutta, kansallinen risk-averse tilasto. Ei sen vähempää, ei enempää. Mutta nosti esiin ideoita, kauniita kauhukuvia kuolevasta. Sietämisen ja sietämättömyyden kipukynnyksestä. Hetken huumasta, kypsyyden ihannoinnista. Ja lapsellisesta lässytyksekstä.

Loppui aika. Tyhjentyneenä tuskasta, kihertelevän kiusallisena, eikä vähääkään epäröivänä. Kunnes koittaisi sopiva hetki, sanoa.