Kaikkensa antanut. Tyhjää humiseva pää.

Osa sivuista meni uusiksi. Sain maailmalla -aiheen keskiviikkona iltapäivällä. Jutun piti olla jo valmis edellisenä päivänä. Tostaina kellokorttiin napsahti 7:00–20:30. Varsin jouhevan mittainen peruspäivä. Mielihyvää tuskin lisäsi tieto kuvaamistani, seuraavassa lehdessä julkaistavista kuvista. Yhteensä 18 - neljässä artikkelissa sekä kannessa. Enemmän kuin valokuvaajalla. Luulisin.

Väsynyt. Tyytyväinen. Onnellinen.

Suoritemme esimiehemme toiveen mukaisen 20 kilometrin mittaisen jalkamarssin. Reitti kiersi ympäri kesäistä Helsinkiä. Kolmen ja puolen tunnin urakan päätepisteeksi oli valittu Helsinginkatu ja Roskapankki. Vain upseeristo tietää miksi.

Ilkikurinen. Omahyväinen.

Toisinaan elämä potkaisee kaviolla utareisiin. Toisinaan matkoista jää muisto muhimaan. Jonain päivänä pilvi lipuu sunnuntaiaamupäivän yli, antaen puhelimen soida vastaamatta. Ja vain joskus ymmärtää, että aina on elämässä tsäänssi, että elämä ei olekaan elämää. Se on pelkästään hauskaa.

En yleensä tätä harrasta, mutta täydellisen aiheen sattuessa kohdalle lainasin pienoisen pätkän. HS:n Nyt-liitteen esimies, Reetta Räty puhuu blogissaan puhdasta asiaa.

Valitettavasti kuitenkin ihmisen tarkoitus on hyväksyä elämän staattisuus sekä järjestelmällisesti vastustaa muutosta. Niin tässäkin, kuin muissakin elämää sen kummemmin järisyttämättömissä asioissa.

Jokaiselle tulta

Harvoin pystyy kuvailemaan, milloin on tarkalleen ottaen muodostanut poliittisen mielipiteen.

Nyt on toisin.

Mielipide: lapsen vanhempien pitäisi lakisääteisesti jakaa vanhempainvapaa tasan keskenään.

Mielipiteen syntyhetki: radanvarren pyörätie Kaisaniemen puiston kohdalla, tänään tiistaina klo 8.20.

Ongelma on, että en haluaisi olla tätä mieltä, mutta kun maailma, tänään erityisesti eräs herra Turun Sanomien päätoimittaja pakottaa.

Niin kauan kuin miesten rekrytointia johto- tai muihin tehtäviin perustellaan sillä, että naiset saavat lapsia, minun on pakko ajatella näin: lainsäädännön on lähdettävä siitä, että jos lapsella on kaksi vanhempaa, he yhdessä hoitavat lapsen. Pakkojakoa tarvitaan, kunnes joka jumalan työhönottaja lakkaa rankaisemasta naisia siitä, että he ehkä synnyttävät.

Ei, äitien ei tarvitse lähteä kotoa pienten vauvojen luota töihin, jos he eivät halua - tai jos ei ole töitä, kukapa synnytyskoneen palkkaisi. Mutta isien pitää jäädä kotiin vanhempainvapaan toiseksi puolikkaaksi, jotta työnantajakin käsittää, että lapsia tosiaan syntyy sekä naisille että miehille.

Oikeasti systeemistä on muutakin iloa: Isät oppivat hoitamaan omia lapsiaan! Erittäin hyödyllistä, testattu on.

Ja ihan eniten oikeasti: Lapsi - tai tämä ennakoiva syrjintä: potentiaalinen lapsi - ei ole naisen handicap, eikä miehen.

Lapsia syntyy myös työssä oleville. Mutta me selviämme siitä, hyvät herrat! Me selviämme, minä lupaan!

Aivan kuten selviämme lonkkaleikkauksista, kesälomista, organisaatiomuutoksista, työpaikanvaihdoksista, katkenneista käsistä ja huonoista väleistä. Me selviämme uudesta elämästä, tulevista työntekijöistä, tytöistä ja pojista. Me selviämme tasa-arvoisesta maailmasta, samoista mahdollisuuksista, pippelillä tai ilman.

Meillä oli juuri baby shower tyttökavereiden kanssa. Alkoholitonta skumppaa, lahjoja, hölötystä, pari lasta jaloissa ja syleissä. En millään kestä ajatusta siitä, että näille ipanoille - ja ennakoivasti: sille pian syntyvälle - pitäisi opettaa, että maailmassa miehet tekevät ja naiset ovat.

Sitäkään en ihan usko, että minun ihanat kaverit ovat maamme ainoat naiset, joiden miehet itsekin haluavat hoitaa omia lapsiaan (uutisia: vauvojen kanssa on erittäin kätevää katsoa jalkapalloa, esim. isyyslomalla - työnantajan huoleksi jää sijaisen palkkaus, sellaista se on).

Muutosta odotellessa ostan Naisen ääni -korun ja koetan elää sen asian kanssa, että minulla on poliittinen mielipide, jota en kannata itsekään.

Lähde: http://blogit.hs.fi/reetta/?p=155

Rather than being a reason, it seems becoming a obsession for me to say that “time flyies”. Maybe not with the Finnair, but at least within my life. The other obsession seems to be writing in Finnish - not meaning that I have forgotten you, my friends somewhere abroad.

We - as if I am writing about myself as us - have been enjoying finest weather that a Finnish summer could ever supply. The thermometer has been showing temperatures like +28 celcius. However this morning instead of the sun, heavy clouds were preventing revealence of the sky. My time in the rainy Tokyo came to my mind. Those days, which were filled with a calm feeling of just being - hanging around with best friends without any worries.

Most of us returned were we came from. Instead of being still in the lovely Tokyo - like two of us - most of us are living the life it used to be before the country of the rising sun. Although we have returned, who’s life is same? I would say no-one’s. At least I remember clearly those moments, those feelings when the Finnair AY74 departed from the Narita. The first two hours in the plane, before falling into sleep, when I was trying to stay calm. Trying to forget those beautiful memories, trying to prevent tears falling.

The One asked me yesterday, isn’t it just good, if I’m craving or missing for something or someone. Yes, it is – I said. Without a feeling of missing something, there wouldn’t be a feeling of loving something. Loving the Tokyo, I used to live for such a short, but such a good time. With my friends. The friends I love.

Aurinkoa, virvoittavia juomia, sekä hyvää seuraa. Yksinkertaistettuna: mukava, muutamia ajatuksia herättänyt Juhannus kolmella eri paikkakunnalla.

Alastomuus
Suuremman aiheluokan dilemmaksi määriteltävä aihe, jota koskaan ei pitäisi päästää riistäytymään käsistä. Moni väittäisi mielipiteitä olevan yhtä monta, kuin on kylpijää. Poikkeuksellisesti totuus on toinen: alasti tahi ruumistaan verhoten.

Viha
Moni on kaupungista kotoisin. Toiset isommista, toiset pienemmistä. Lauantain stereotypia voimistui. Maaseutulaiset suuttuvat stadilaisen läsnäolosta siinä, kun pääkaupunkiseutulainen saattaa lähinnä hyväntuulisesti vitsailla maalaisista virkaveljistään.

Painajainen
Ei surisevaa ampiaista saati hikoiluttavaa mökkivinttiä. Sen sijaan alitajunnan sopukoilta unen välittämään tietoisuuteen tulvinut entinen elämäntilanne. Saattoi olla kohtalon ivaa nallekarhun alkaessa vilkkua puhelimessani vain joitain tunteja myöhemmin. Maailma on erityisen outo.

* * *

Helsingin taivas on verhoutunut pilvimassaan.

Kolmesataakuusikymmentäyksi päivää. Kirjoitin ajasta, jolloin matkustimme viikoittain kotisatamiin. Muistelin lämmöllä huippuhetkiä, unohtamatta tavallista elämää, sen pieniä vivahteita.

Vuosi on kulunut. Yllättävä, aktiivinen, vilkas, toisinaan alakuloinen. Vaihteleva, hädintuskin koskaan staattinen. Erityisen tapahtumarikas. Sekä positiivisessa, että negatiivisessa kontekstissa.

Kaksi vuotta sitten en olisi uskonut koskaan kirjoittavani blogia, saati olevani toimittajana hetkeä myöhemmin. Elämä ei ehkä sittenkään ole ennustettavissa. Mutta jos juhannuksen alla pitäisi jotain sanoa, kiittäisin teitä rakkaat lukijat. Kaikista eniten en koskaan olisi uskonut, että teitä on olemassa. Näinkin paljon.