Päivän ajatus aamiaispöydästä

Vanhempani olivat istumassa iltaa ystäväperheemme luona. Keskustelu kääntyi tatuointeihin. Erittäin mukava tuttavamme ilmaisi mielipiteensä kuviin varsin selkeästi. “Jos lapsilleni ilmestyisi tatuointeja, konserniavustus loppuisi ja lukot vaihtuisivat.” Mielenkiintoista ahdasmielisyyttä.

Itsekin olen saanut kuulla, että tatuoinnit kuuluvat linnakundeille ja merimiehille. Ihan statistiikkamielessä haluaisin tietää, kuinka moni meistä on nähnyt linnakundeja tai merimiehiä? Tatuoituja, ihan oikeita sellasia.

Omasta mielestäni tatuoinnit, olivat ne sitten omassani tai jonkun muun ihossa, ei muuta ihmistä. Ne ovat koristeita siinä missä helmet tai hattu. Ilmaisevat varmasti mielipidettä, mutta jos tässä päivässä pysytään, vähemmän kuin minkkiturkki.

* * *

Ahdasmielisyyttä ja muutoshaluttomuutta löytyy myös nykyisestä pakkotyöpaikastani. Uusille ajatuksille ei ole sijaa organisaatiossa, joka pakottaa ihmisen alistumaan kankeaan kaavaan. Miten kirjoitat, valokuvaat tai taitat taidokkaasti, tuotat multimediaa tai väännät verkkojulkaisua jos luovuutesi pakotetaan harmaisiin housuihin?

Vuoden 1983 vaatemalliston aiheuttama nöyryytys ei kuitenkaan ole pahinta. Amnestyn kellojen olisi syytä kilistä viimeistään siinä vaiheessa, kun suurin osa jokaisen ikäryhmän pojista teljetään aidan taakse. Kosteusvaurioita, hometta, pölyä ja hiekkaa. Astma joka toisella. Liian kapeita sänkyjä, huonoja vaahtomuovipatjoja, liian lyhyitä yöunia. Tällä tahdilla burn out puolessa vuodessa. Mutta ketä haittaa? Silloinhan palvelus onkin jo loppunut.

Maksamattomista päivärahoista lienee poikkeuksena turha mainita. Syytä olisi kuitenkin muistaa, että avovankilankin asukkaat saavat enemmän palkkaa, kuin vanhentuneilla perusteluilla suljettuun laitokseen teljetyt varusmiehet.

* * *

Olisiko avovankila sitten vaihtoehto? Ainakin siellä saisi jatkaa opintojaan. Itse en valita, istun siististi toimistossa toisten ryömiessä mudassa. Periaate kuitenkin kuohuttaa.

Vihdoin kuitenkin anarkismin realismia tuodaan itsestään vierottuneiden päättäjien kasvoille. Ja vaikka muutos ei tapahdu nyt, en haluaisi olla 20 vuoden kuluttua eläkeläisen asemassa. Ainakaan eläköityvän ikäryhmän nykyisellä asenteella.