Taas kerran aurinkoisena aamuna olin uppoutunut ajatuksiini bussimatkalla. Mieleen palasi kliseisesti lapsuuden kesät. Ne vähät asiat, joita vielä muistin. Bussin kaartaessa Herttoniemen laitamilla, silmiini osui tyhjät skeittirampit. Mutta muistin juuri sen yhden, minkä isäni minulle rakensi.

Yli 15 vuotta sitten skeittilaudat olivat vasta rantutuneet Suomeen. Serkkuni naapurilla, minua muutamaa vuotta vanhemmalla Roopella oli lauta. Saatoin silloin ehkä päästä kokeilemaan. Ihmettelemään ainakin. Ja taas kertaalleen, kananpoika sai itseään komeammat siivet, joihin se jo alkumetreillä kyllästyi. Niin kuin ne lukemattomat muutkin kerrat, jolloin laiskalle pojalle yritettiin keksiä harrastus. Sitkeästi, kerta toisensa jälkeen.

Hämärästi muistan, kuinka usein innostuin, mutta niin nopeasti aina kyllästyin. Nykypäivän tarkkaavaisuushäiriö olisi ehkä istunut silloin muinoin, mutta ei kai se hetkessä katoaisi? Vai onko kadonnutkaan? Ainakin taas kertalleen huomaan siirtäneeni pari projektia pöydältä ikuisuuteen. Ei ehkä mappi ö:hön, mutta niihin eläkeikäisenä valmistuviin kuitenkin. Tai sitten vain kuvittelen.

Early in the morning, I was sitting in the subway train. On the bridge between a small island of Kulosaari and continental Helsinki, the rising sun was shining intensively inside. The ray of light hit my face. I closed my eyes, concentrated on Kemopetrol that the iPod was playing. I felt weird. So light, so unreal. It reminded me of Tokyo. The Tokyo I used to live still in January.

I remembered the Daikanyama, I used to walk around with my Italian sister. The cheese cake factory, small boutiques and the nice design bookshop around there. I recalled Harajuku. My best Canadian friend, dressed as a small gothic lolita. I was thinking about the palm trees in the school yard, not to mention our back yard jungle. Climbing up to the Hachijo-Fuji mountain with my hairy neighbour. Skiing in Naeba with my Belgian and Finnish soulmates. Hanging out in cafe’s with sweet and lovely Japanese girls. Sitting hours in the Chuo-Sobu line. Just to quickly visit my red haired friend.

* * *

But now, those days are living only in my memories. The day when I return, the things have changed. There is no school yard. There is not four metres of snow in the mountains. There is no excuse to ride to Makuhari-Hongo.

* * *

But someday, sooner or later, I will return. Just to see the old places and the suddenly hidden faces. Just to find again those five months, when my soul belonged to Japan.

Vanhempani olivat istumassa iltaa ystäväperheemme luona. Keskustelu kääntyi tatuointeihin. Erittäin mukava tuttavamme ilmaisi mielipiteensä kuviin varsin selkeästi. “Jos lapsilleni ilmestyisi tatuointeja, konserniavustus loppuisi ja lukot vaihtuisivat.” Mielenkiintoista ahdasmielisyyttä.

Itsekin olen saanut kuulla, että tatuoinnit kuuluvat linnakundeille ja merimiehille. Ihan statistiikkamielessä haluaisin tietää, kuinka moni meistä on nähnyt linnakundeja tai merimiehiä? Tatuoituja, ihan oikeita sellasia.

Omasta mielestäni tatuoinnit, olivat ne sitten omassani tai jonkun muun ihossa, ei muuta ihmistä. Ne ovat koristeita siinä missä helmet tai hattu. Ilmaisevat varmasti mielipidettä, mutta jos tässä päivässä pysytään, vähemmän kuin minkkiturkki.

* * *

Ahdasmielisyyttä ja muutoshaluttomuutta löytyy myös nykyisestä pakkotyöpaikastani. Uusille ajatuksille ei ole sijaa organisaatiossa, joka pakottaa ihmisen alistumaan kankeaan kaavaan. Miten kirjoitat, valokuvaat tai taitat taidokkaasti, tuotat multimediaa tai väännät verkkojulkaisua jos luovuutesi pakotetaan harmaisiin housuihin?

Vuoden 1983 vaatemalliston aiheuttama nöyryytys ei kuitenkaan ole pahinta. Amnestyn kellojen olisi syytä kilistä viimeistään siinä vaiheessa, kun suurin osa jokaisen ikäryhmän pojista teljetään aidan taakse. Kosteusvaurioita, hometta, pölyä ja hiekkaa. Astma joka toisella. Liian kapeita sänkyjä, huonoja vaahtomuovipatjoja, liian lyhyitä yöunia. Tällä tahdilla burn out puolessa vuodessa. Mutta ketä haittaa? Silloinhan palvelus onkin jo loppunut.

Maksamattomista päivärahoista lienee poikkeuksena turha mainita. Syytä olisi kuitenkin muistaa, että avovankilankin asukkaat saavat enemmän palkkaa, kuin vanhentuneilla perusteluilla suljettuun laitokseen teljetyt varusmiehet.

* * *

Olisiko avovankila sitten vaihtoehto? Ainakin siellä saisi jatkaa opintojaan. Itse en valita, istun siististi toimistossa toisten ryömiessä mudassa. Periaate kuitenkin kuohuttaa.

Vihdoin kuitenkin anarkismin realismia tuodaan itsestään vierottuneiden päättäjien kasvoille. Ja vaikka muutos ei tapahdu nyt, en haluaisi olla 20 vuoden kuluttua eläkeläisen asemassa. Ainakaan eläköityvän ikäryhmän nykyisellä asenteella.

Täydellinen viikonloppu. Pienistä ja isoista vastoinkäymisistä huolimatta päätimme ennakkosuunnitelmasta poiketen lähteä kuitenkin mökille. Lauantaiaamu oli valjennut kirkkaan aurinkoisena ja lämpimänä. Vaihtoehtoja ei enää ollut.

Vaikka Japani puskee taas jokaisesta tuutista Pressonkin avittamana, sain oltua rauhassa kaukokaipuultani muutaman päivän. Vilma ja Maurus puoliskoineen sekä korttipakka piti siitä huolen. Löhöilyä riitti jokaiselle sormelle. Nyt helsinkiläistä auringonlaskua katsellessa enää mietin, miksen voinut jäädä Vihtiin vielä yhdeksi yöksi? Tai vaikka viikoksi. Eikö vapaaehtoistyötäni voisi tehdä etänä? Kyllähän tuo muillakin aloilla tuntuu onnistuvan…

Ruskettuneella iholla ei ole tänää enää muuta sanottavaa. Toivottavasti viikonlopun pieni kuvasarja korvaa nohevan ja nokkelan tekstin uupumisen.