Joskus olin pieni

Taas kerran aurinkoisena aamuna olin uppoutunut ajatuksiini bussimatkalla. Mieleen palasi kliseisesti lapsuuden kesät. Ne vähät asiat, joita vielä muistin. Bussin kaartaessa Herttoniemen laitamilla, silmiini osui tyhjät skeittirampit. Mutta muistin juuri sen yhden, minkä isäni minulle rakensi.

Yli 15 vuotta sitten skeittilaudat olivat vasta rantutuneet Suomeen. Serkkuni naapurilla, minua muutamaa vuotta vanhemmalla Roopella oli lauta. Saatoin silloin ehkä päästä kokeilemaan. Ihmettelemään ainakin. Ja taas kertaalleen, kananpoika sai itseään komeammat siivet, joihin se jo alkumetreillä kyllästyi. Niin kuin ne lukemattomat muutkin kerrat, jolloin laiskalle pojalle yritettiin keksiä harrastus. Sitkeästi, kerta toisensa jälkeen.

Hämärästi muistan, kuinka usein innostuin, mutta niin nopeasti aina kyllästyin. Nykypäivän tarkkaavaisuushäiriö olisi ehkä istunut silloin muinoin, mutta ei kai se hetkessä katoaisi? Vai onko kadonnutkaan? Ainakin taas kertalleen huomaan siirtäneeni pari projektia pöydältä ikuisuuteen. Ei ehkä mappi ö:hön, mutta niihin eläkeikäisenä valmistuviin kuitenkin. Tai sitten vain kuvittelen.