Ja vaikka aurinko paistaakin

Aamu valkeni kirkkaana. Kello oli vasta kuusi, mutta aurinko lämmitti poskia eikä kevätyön kylmyys enää painanut hartioita kasaan. Aamiainenkin oli poikkeuksellisen iloinen.

Lähtiessämme kohti toimitusta, hitaasti lännestä vellonnut sumu oli vallannut rannan. Usva puski läpi Saaren. Kasarmit verhoutuivat harmaaseen pilvimassaan. Hitaasti, mutta päättäväisesti. Samalla tavoin, kuin joka aamuinen herätys armeijan inhorealistiseen elämään. Taas yksi aamu tuhansista. Koskaan loppumattomista päivistä.