Kone laskeutui lumiselle kentälle. En arvannut, että viileys olisi niin lähellä. Lumi oli kuitenkin viikonlopun auringossa alkanut sulamaan. Sää oli utuinen, lentokenttä pienempi kuin olin etukäteen arvaillut. Bussi vei keskustaan. Nousin junaan.

InterCity jätti Ylivieskaan. Junan vaihto, 20 minuuttia myöhässä. Uusi, ennen näkemätön, pieni ja kiehtova Valtion Rautateiden paikallisjuna. Yhden vaunun mittainen, ellei lyhyempi. Moottori humisi kuorma-autoa muistuttavalla äänellä. Sähköttömillä kiskoilla liikkuva kapistus ei juuri ollut linja-autoa suurempi.

Perinteiset peltomaisemat vaihtuivat. Taloja ei ollut vain siellä täällä. En kuitenkaan saapunut kaupunkiin, en liioimmin maaseudulle tai kylään. Erikoinen murre valtasi kuuloaistini. Silmäni havaitsivat lyttyyn puristettuja lippalakkeja, hiustupsuja töröttämässä otsalla. Leijonakuvia paidoissa. Olin taajamassa, keskellä ei mitään. Keskellä Pohjanmaan alavia lakeuksia.

Töiden jälkeen, ei mitään tekemistä. Tunteja junan lähtöön. Ei juna-asemaa, ei paikkaa missä istua. Seuraan nuorisoa. ABC. Olut ja pizza. Istun kouluikäisten seurassa, keskellä päivää. Odottamassa aavejunaa, pois tästä elottomasta paikasta. Rakastuin maakuntamatkailuun.

* * *

Nuoret, opiskelijat ja lukiolaiset kulkevat pitkiä matkoja koulupaikkakunniltaan koteihinsa. Yksin. Asuin Mikkelissä, mutta en osaa yhdistää tunnelmaa. On niin eri asia kulkea yksin junassa, kuin joka viikonloppuiselle reissulle kotiin, autossa hyvien kavereiden seurassa.

Junassa on raukea ja odottava tunnelma. Tunnen olevani ulkopuolinen. En ole koululainen, en opiskelija. Olen työmatkalla, päivän pikaisella pyrähdyksellä. Tarkkailemassa tilannetta, toteamassa totuuksia. He ovat matkalla koteihinsa, ehkä pitkään odotetun putken jälkeen. Minäkin palaan, mutta kasarmille. Enkä välitä Saaresta, mutta haluaisin ehkä kuitekin vielä joskus istua junassa, palaten kotiin koulusta.

Juna on puoli tuntia aikataulusta jäljessä. Saavun lentoasemalle. Pienen hetken luulen, että kenttä on suljettu ja lentoni peruttu. Hiljaista ei ole vain niillä pelloilla, mutta myös Oulun lentoasemalla tiistai-iltana yhdeksän aikaan. Olen ainoa asiakas. En jaksa edelleen uskoa, että kone lentäisi tyhjänä. Ei. Asiat ei vain toimi niin.

Tunnelma on aavemainen. Käsittämätöntä. Missä ovat ne sadat liikematkaajat, jotka aamupäivän täysillä koneilla saapuivat? Olutkaan ei maistu enää. Haluan takaisin siihen pieneen kylään, josta kaikki ikäiseni ovat muuttaneet opiskelemaan, pois pienestä ja ahtaan ahdistavasta. Siihen kylään, jossa vain lukiotytöt sinnittelevät päästäkseen pian pois. Sinne ABC:lle, yhtä uinahtaneeseen tunnelmaan, mutta silti tunnelman keskelle. Sen erikoisen tunnelman, josta liian monta hyvää dokumenttia ollaan jo ehditty tekemään.

* * *

Pääsin pitkästä aikaa lentämään tarunhohtoisella, super melukkaalla MD-82 koneella. Olin luullut näiden aikansa eläneiden työjuhtalegendojen lepäävän Arizonan hautausmailla.

Elämän muiden pienien ilojen lisäksi sain taas kokea sen kauneuden, jota viimeksi syyskuussa olin etuikkunoista todistamassa. Sen maailman pienen kauneuden, laskevan auringon värjätessä metallisiivet hohkamaan uskomatonta punaa. Siiven kärkien vilkkuvat valot, rakoilevan pilvimassan välistä pilkahtelevat kaupungit… puhumattakaan siitä mustanpuhuvasta, vaakasuorasta seinästä, jonka illan pimeneminen eteemme tuo. Sinä pienenä hetkenä, toimittajan urani alussa, olin siitä vakuuttuneempi kuin koskaan aiemmin: joskus vielä nousisin näille peltisiiville. Edessäni mittaristo, takanani kapteenin karvainen istuin selkääni lämmittämässä.

Sunday. Sunday again. Full of anxiety, full of melancholy. But the sky didn’t collapse after all. It stayed where it belonged to. But shattered clouds revealed the inner beast behind. I wanted to run, run and hide. Runaway from her, but still wanted to see the Devil that hurted me once. But not again. Not twice, not anymore. Now, just waiting for the Rain.

Off the workdays went. At least almost. Now, when living in a sleepy Friday morning at the office, my head is empty. Trying to concentrate on tasks and articles for next week, the music from the radio just conquers my thoughts.

I now I should … I now what I shouldn’t … to think. To think him or her, to think living in a paradise. In my own paradise of beautiful dreams, forgetting the memories. But suddenly I wake up. The phone is ringing.

“Your airplane ticket for the next week has arrived at the barracks”, a doll voice tells me, without exitement, without a life. “But we are closed today. Come here on Monday.” I try to ask them to mail it for me, but “Click”. No options. No questions. I fell in my dreams again. Until afternoon, until I get away from here.

And although Portishead continues to say from the speakers “I have to get away, this is not a place for me, this is not a place to stay for my family”, I want to stay. At least for a while. At least for a short moment.

This is not an ordinary morning. This is a Friday morning. When Im coming home.

Näytelmä sijoittuu Helsingin rumaan metroon.

Katuojan kaljalle haiseva parinkympin iän ylittänyt poikaporukka jää meluten pois Sörnäisissä. Kaksi Miss Sixtyt pukenutta alle 15 vuotiasta tyttöä hyppää viimehetkellä kyytiin. Istahtavat kaljaan. Käy sääliksi sivullisia uhreja. Silloin huomaan. Toinen tyttö on Japanista. Metrovaunun perälle seisoo Somali. Joku puhuu Saksaa viistosti takanani. Lattialle läikkynyt kalja haisee nenässä.

Hyppään pois Herttoniemessä. Pullukka poika puuskuttaa ylös rappusia. Tässä pienessä maassa, niin monenlaisia. Niin monia eri tulevaisuuksia. Mutta kaikilla unohdettu menneisyys. Harmaissa.

* * *

Mielenkiintoinen uutinen löytyi STT:ltä tänä aamuna.

Uuden testamentin mukaan Jeesus käveli vetten päällä. Yhdysvaltalainen professori Doron Nof ei tähän usko. Nof sanoo Jeesuksen mahdollisesti kävelleen jäälautan päällä. Nof sanoo myös onnistuneensa väitteellään keräämään melkoisen legioonan vihamiehiä.

Floridan yliopistossa työskentelevä Nof perustaa väitteensä Välimeren alueen nykyistä alhaisempiin lämpötiloihin 1 500-2 600 vuotta sitten.

Professorin mukaan miinuksen puolelle valahtanut sää on hyvinkin voinut aiheuttaa veden jäätymisen niin paksuksi, että se kantaa ihmisen painon. Kaukaa rannalta katsottuna jäälautan päällä oleva henkilö on saattanut näyttää siltä, että hän kävelee vetten päällä.

- Jos minulta kysytään, uskonko jonkun kävelleen vedenpintaa pitkin, vastaus on ei. Ehkä joku vain käveli jäällä. Tai mistä minä tiedän. Joku luonnollinen selitys tähän kuitenkin on varmasti olemassa, professori Nof puntaroi.

Professori Nof on saanut jääkävelyteoriansa ansioilla ison kasan vihaista palautetta.

- Minulle on muun muassa ehdotettu, että selittäisin seuraavaksi ylösnousemuksen, Nof kertoo.

En tiedä, löytyykö niin kutsutulle ylösnousemukselle tieteellistä pohjaa, mutta samankaltaista jatkotutkimusta kaipaisi myös faktatieto, miten Ilmarinen takoi rahaa syytävän Sammon. Itseltäni ainakin löytyisi käyttöä kokoamisohjeille.

Harmaat päivät jatkuvat. Loppuviikon sääennustukset eivät pitäneet paikaansa, eikä aurinko pilkistänyt pilven kulman takaa. Myös työviikko on alkanut löysästi. Toimituspalaveri on vasta huomenna tiistaina. Juttuni sekä mahdollinen keikka jonnekin pohjoiseen varmistuu vasta silloin. Aivan toimettomana en ole kuitenkaan ollut. Päivää on siivittäneet myöskin epätoivoiseksi jääneet yritykset tavoittaa erään a cappolla bändin kaunista solistia haastattelua varten. Mutta ehkä huomenna…

Päivän kuluessa mietin, mikä ihmeessä shokeeraavissa uutisissa kieroutunutta ihmismieltä kiehtoo. Miksi Hesarin nettisivun luetuimmat jutut kertovat raiskausyrityksestä, alastomasta ruumiista tai hullusta kaaharista? Miksei massat kiinnostu Nesteen aikomuksesta tuoda biobensaa Suomeen? Tai tulevaisuudessa meitä varmasti enemmän koskettavasta kansainvälisestä, Kiinaan liittyvästä politiikasta? Tutkimattomia ovat mässäilynautintojenhakuiset aivojemme sopukat. Itsehän kirjoitan pelkkää propagandaa