Ensimmäinen matka

Kone laskeutui lumiselle kentälle. En arvannut, että viileys olisi niin lähellä. Lumi oli kuitenkin viikonlopun auringossa alkanut sulamaan. Sää oli utuinen, lentokenttä pienempi kuin olin etukäteen arvaillut. Bussi vei keskustaan. Nousin junaan.

InterCity jätti Ylivieskaan. Junan vaihto, 20 minuuttia myöhässä. Uusi, ennen näkemätön, pieni ja kiehtova Valtion Rautateiden paikallisjuna. Yhden vaunun mittainen, ellei lyhyempi. Moottori humisi kuorma-autoa muistuttavalla äänellä. Sähköttömillä kiskoilla liikkuva kapistus ei juuri ollut linja-autoa suurempi.

Perinteiset peltomaisemat vaihtuivat. Taloja ei ollut vain siellä täällä. En kuitenkaan saapunut kaupunkiin, en liioimmin maaseudulle tai kylään. Erikoinen murre valtasi kuuloaistini. Silmäni havaitsivat lyttyyn puristettuja lippalakkeja, hiustupsuja töröttämässä otsalla. Leijonakuvia paidoissa. Olin taajamassa, keskellä ei mitään. Keskellä Pohjanmaan alavia lakeuksia.

Töiden jälkeen, ei mitään tekemistä. Tunteja junan lähtöön. Ei juna-asemaa, ei paikkaa missä istua. Seuraan nuorisoa. ABC. Olut ja pizza. Istun kouluikäisten seurassa, keskellä päivää. Odottamassa aavejunaa, pois tästä elottomasta paikasta. Rakastuin maakuntamatkailuun.

* * *

Nuoret, opiskelijat ja lukiolaiset kulkevat pitkiä matkoja koulupaikkakunniltaan koteihinsa. Yksin. Asuin Mikkelissä, mutta en osaa yhdistää tunnelmaa. On niin eri asia kulkea yksin junassa, kuin joka viikonloppuiselle reissulle kotiin, autossa hyvien kavereiden seurassa.

Junassa on raukea ja odottava tunnelma. Tunnen olevani ulkopuolinen. En ole koululainen, en opiskelija. Olen työmatkalla, päivän pikaisella pyrähdyksellä. Tarkkailemassa tilannetta, toteamassa totuuksia. He ovat matkalla koteihinsa, ehkä pitkään odotetun putken jälkeen. Minäkin palaan, mutta kasarmille. Enkä välitä Saaresta, mutta haluaisin ehkä kuitekin vielä joskus istua junassa, palaten kotiin koulusta.

Juna on puoli tuntia aikataulusta jäljessä. Saavun lentoasemalle. Pienen hetken luulen, että kenttä on suljettu ja lentoni peruttu. Hiljaista ei ole vain niillä pelloilla, mutta myös Oulun lentoasemalla tiistai-iltana yhdeksän aikaan. Olen ainoa asiakas. En jaksa edelleen uskoa, että kone lentäisi tyhjänä. Ei. Asiat ei vain toimi niin.

Tunnelma on aavemainen. Käsittämätöntä. Missä ovat ne sadat liikematkaajat, jotka aamupäivän täysillä koneilla saapuivat? Olutkaan ei maistu enää. Haluan takaisin siihen pieneen kylään, josta kaikki ikäiseni ovat muuttaneet opiskelemaan, pois pienestä ja ahtaan ahdistavasta. Siihen kylään, jossa vain lukiotytöt sinnittelevät päästäkseen pian pois. Sinne ABC:lle, yhtä uinahtaneeseen tunnelmaan, mutta silti tunnelman keskelle. Sen erikoisen tunnelman, josta liian monta hyvää dokumenttia ollaan jo ehditty tekemään.

* * *

Pääsin pitkästä aikaa lentämään tarunhohtoisella, super melukkaalla MD-82 koneella. Olin luullut näiden aikansa eläneiden työjuhtalegendojen lepäävän Arizonan hautausmailla.

Elämän muiden pienien ilojen lisäksi sain taas kokea sen kauneuden, jota viimeksi syyskuussa olin etuikkunoista todistamassa. Sen maailman pienen kauneuden, laskevan auringon värjätessä metallisiivet hohkamaan uskomatonta punaa. Siiven kärkien vilkkuvat valot, rakoilevan pilvimassan välistä pilkahtelevat kaupungit… puhumattakaan siitä mustanpuhuvasta, vaakasuorasta seinästä, jonka illan pimeneminen eteemme tuo. Sinä pienenä hetkenä, toimittajan urani alussa, olin siitä vakuuttuneempi kuin koskaan aiemmin: joskus vielä nousisin näille peltisiiville. Edessäni mittaristo, takanani kapteenin karvainen istuin selkääni lämmittämässä.

Comments are closed.