Näytelmä sijoittuu toistamiseen aamuiseen linja-automatkaan. Hevossaarensillalta Helsingin siluettia katsoessani muistin yhtäkkiä blogin, jota ennen matkaani luin. Nuoren naisen Aasian matkan, läpileikkauksen. En ollut lukenut blogia aikoihin, mutta tiesin tytön olevan vielä matkalla. Todennäköisesti Laosissa. Kuinka pitkään hänen matkansa kestäisi? Loppuisiko viime lokakuussa alkanut seikkailu ennen syksyä? Mieleni teki matkalle. Pitkälle matkalle, takaisin Aasiaan. Dido lauloi Faithlessiä korviini. “Take me home”.

* * *

Taas uusia elämän pieniä ihmeitä. Näin aamulla ehkä täydellisen poliittisen mielipiteen ilmauksen. Metron keskiovien yllä olevan metrokartan päälle oli liimattu uusi, miltei aidon näköinen kartta. Selkeä tihutyö, mutta niin hienostunut, että muutaman hetken raksutti ennen kuin tajusin. Aidon näköisessä kartassa metrolinja kun jatkui Ruoholahdesta pitkälle pitkälle Espooseen. Voi niitä turistiraukkoja jotka tuon parhaan näkemäni manifestimestariteoksen tulevat näkemään.

* * *

Kävelin toimitukselle. Faithlessillä vaihtui Insomniaksi. Mieleni teki pomppia. Aurinko oli noussut Helsingin ylle.

Aamulla bussissa istuessani kiinnitin huomiota kanssamatkustajieni naamoihin. Yksikään heistä ei hymyillyt. Käsittämättömiä murjotuksia, vihaisia katseita. Naamat norsun vitulla, jos asia yksinkertaisesti muotoillaan. Käsittämätöntä. Itseäni hymyilytti, vaikka minun olisi juuri kuulunut olla se murjottava makkarasäkki. Muut menivät töihin tienaamaan rahaa itselleen. Minä matkustin kiiltävä hakanen harmaan takin hihassa. Orjatyöhön. Mutta sää oli täydellinen. Kuulin lintujen laulavan raikkaassa aamuilmassa, vaikka napit olivat korvillani. Meinasin jopa nauraa. Niin tyhmiltä nuo tympeät Kantsun wannabe coolit katseet näyttivät.

Viikko on muutenkin alkanut mukavasti. Viikonlopun väsymys painaa, mutta töissä perjantailta jääneet asiat järjestyivät yllättäen mahtavasti. Töitä on tiedossa paljon, mutta sekaan mahtuu muutamia kiiltäviä helmiä, joiden takia jaksaa hymyillä vaikka Wappuun asti. Silloin tosin hymy voikin olla herkässä aivan toisista syistä.

Perjantai, vapaapäivä. Synkistelevässä säässä suuntasimme toisille viimeistä kertaa Mikkeliin. Valmistujaiset. Täydellistä nähdä koulukavereita, hyviä ystäviä. Hulluja hotellibileitä, unohtamatta ihanania koulutätejä meidän kanssa Night Club Kharmassa. Tiivistetysti, täydellinen viikonloppu rentoutus kaikin puolin.

* * *

Tarkoituksenani oli palata lauantain kello yhden junalla. Toisin kävi. Lähdin rapsuttelemaan iki-ihqa Nallea, jonne kiitettävästi päikkäreille itseni unohdin. Tunteja myöhemmin, saunomisen sekä kuvun täyttymisen jälkeen sain itsestäni viimeisen pisaran irti, vääntäydyin sitkeimpien seuraan. Yhdessä Tuulin, Riikan ja Veran, sekä pistäytyvien Mannen ja Kesä-Essin kanssa vietimme väsynyttä lauantai-iltaa, herätäksemme täydelliseen aurinkonpaisteeseen, sunnuntain lämpöön.

Liekehtivän auringon lisäksi nauruhermoa näykki tyylikäs, siivottu, hajuton sekä ennen kaikkea ajan hermolla elävä tuttu ja turvallinen Kisabaari, jonne kahville eksyimme. Ei sillä, että autenttisella 60-luvun baarisisustuksella olisi mieltämme kohautettu, mutta saman omistajan sekä erityisesti asiakaskunnan istuessa 15m² kokoisessa kuppilassa reilut 40 vuotta, päivästä toiseen, vuosien juostessa kiimaisen tamman lailla ohi pyyhkäisten, oli ne muutamat hetket kuin elokuvaan olisi istunut. Paitsi, että tuoksu hiveli nenän tynkää.

But off the train went again. Tyylikäs junan dissaaminen ja kevään ensimmäiset terassibrunat olivat seesteisen, mutta nauruntäyteisen sunnuntain sanat. Yksi mahtavimmista viikonlopuista oli tullut päätökseen, kun Riikan kanssa vihdoin onnistuimme illalla junaan nousemaan.

Väsyneenä, mutta erityisen mukavaan saunatuokioon tyytyväisenä olin suuntaamassa nukkumaan. Silmiin kuitenkin kuin sattuman kaupalla osui äärimmäisen mielenkiintoinen dokumentti uudesta paavista, tai lähinnä hänen erittäin negatiivissävytteisestä menneisyydestään. Asiaan sen enempää perehtymättä mieleeni ei voinut olla nousematta yhdenmukaisuus katolisen kirkon sekä työnantajani organisaatioiden jäyhässä sekä typeryyksiin asti päättäväisessä toiminnassa. Niine muutamine mielenkiintoisine yksityiskohtineen, luonnollisesti.

Minne katosivat naisjohtajat? Minne lynkattiin seksuaaliset vähemmistöt? Lingrenin perheen pieneen historiaan lyhyt tutustuminen ei tehnyt minusta ihmisoikeusradikaalia, mutta lievä vitutus edelleen maksamattomista päivärahoista kytee jossain taka-alalla. Ehkä vielä joskus johdan joukkoa. En kenraalina, mutta täysin aitona kapinakenraalina.

Mutta nyt nukkamaan.

This sunday it felt like a spring. Sun was shining behind the shattering clouds. The ray of light hit the small spot of snow, still laying on the ground. The world was sparkling. Like a thousands of diamonds, just laying there like a glitter on the clothes. Creating a small shine around us.

* * *

This sunday it felt like a happiness. Without a reason, only for knowing there’s lots of lovely friends around me. Although couple of them still in Tokyo, one of them on this same continent, but still too far. Milano, Milano. It must be summer already there.