Vajaa kaksi viikkoa sitten palasin pakkasen keskelle. Nyt huomenna palaan kaupunkiin, josta monet kauniit muistoni ovat lähteneet. Valon kaupunkiin, joka koleudesta ja kylmyydestä huolimatta jaksoi viihdyttää mukavassa seurassa. Taian kaupunkiin, josta maallistunutkin tallaaja löysi oman Disneyn satumaansa mursuviiksisen Robert Smithin tapaan. Ei, en suuntaa takaisin Tokioon. Mieleni tekisi, mutta lähden Mikkeliin. Kaupunkiin, joka täysin luvallisesti varasti 21 kuukautta elämästäni.

En tiedä kulkeeko matka niille glorian kukkoluille, joille luulin matkaavani 23 heinäkuuta. En tiedä kulkeutuuko se turvallisille uomille, mutta toivon tapaavani kavereitani. Ihmisiä, joiden kanssa olemme ne muutamat hetket viettäneet. Ja ehkei myöskään vähäisimpänä, lähden nähdäkseni vielä kertaalleen sen punaruskean pörröpään, joka luppakorviaan heiluttaen tulee märällä pusulla iloisesti tervehtimään.

Aurinkoinen päivä kääntyi iltaan. Kuu paistoi synkkenevältä taivaalta. Lomaa olisi jäljellä enää viikko. Edessä tiedostamaton tietopohjainen tulevaisuus seuraavalle seitsemälle kuukaudelle. Paljon tekstiä, vähän asiaa. Propagandaa ilman politiikkaa. Kurkkusalaatin kuvioita sekä napalmin käryä aamuruskassa. Ehkei sentään. Kaikkia ainakaan.

Helsinkiin tottuu. Pelkään unohtavani Tokion. Tunnen kylmän sään enää öisessä taksijonossa. Puhaltava merituuli tuntuu erilaiselta. Napakka pakkanen pistelee poskella. Kylmyys ei kuitenkaan kolota enää selkää. Ilmasto ei tuoksu tutun kostealle. Kuivuus on arkipäivää. Ihoni ei tykkää. Se kadottaa värinsä. Tahdon aurinkoon.

Kaksi muistikirjaa odottaa anelevina työpöydälläni. Lyijykynällä matkalla suherrettujen sivujen pitäisi siirtyä bittimaailmaan. Ihmisten ihasteltavaksi, ehkä myös vihasteltavaksi. Ehkä huomenna, ehkä tiistaina. Valokuvatkin pitäisi lajitella, rästilaskut maksaa.

Perjantaina, muutaman viinilasillisen jälkeen Teppo kertoi blogini sisältävän pelkkää bilettämistä, shoppailua ja politiikkaa. Hyvä arvio. Sunnuntaina käytin muutaman hetken miettiessäni, miten tätä jatkan. Minkä tekisin toisin? Vastaus löytyi läheltä. En voi muuttaa itseäni.

Anarkiaa? Ei. Maailma muuttuu. Vastaanpyristelijät kuolevat sen mukana. Lisää propagandaa ja rakkautta lähiaikoina.

* * *

Im sorry guys that I have been so lazy writer. We have had lots of fun with Izumi, and the time - suprisingly - seems again to be slippery as streets in the snowy Helsinki. Anyways, I promise to write more soon…

A day by day, my world is trying to find its shape. Lazy mornings, snowy afternoons, tired evenings. Until tomorrow, when the Guest from somewhere far will arrive. But before and after, nothing to improve, nothing to impair. Until the Day, when my previously ceased military service will begun. Hereby it seems that 20th of the March it would be, when I change my clothes to gear, my laptop to a pencil, and start a new brave life. Far away from the fields, in a cozy office, fulfilling the empty pages of the newspaper.

A quick happiness became today. Not from buying a webcam, but from seeing my beloved sorellina live. Life is smiling for me again, although some redhead might not.

Maailmanpankin tuore tutkimus osoittaa aineettomien omaisuuksien koostavan suurimman osan kansakuntien omaisuudesta. Kunnianhimoisesta selvityksestä inspiroituneena ryhtyisin mielellään tekemään tutkimukselle jatkoa. Puolisen viikkoa tympeään palveluun totuttautuneena aihe ei voisi olla muu, kuin “Palveluhaluttomuus: Tulevaisuuden talouden tuho”. Aiheen valintaan ei vaikuta ystäväni saama töykeä palvelu Helsingin Stockmann -tavaratalon vaatehtimossa. Hän hoiti asian tyylikkäästi ostamalla pukunsa paremman palvelun liikkeestä. Näin meillä Suomessa. Onneksi edes jotkut osaavat vaatia.

“Hallitus ei pääministeri Matti Vanhasen (kesk.) mukaan aio ryhtyä erityistoimiin autoliikenteen lakon vuoksi. Hän korostaa luottavansa siihen, että osapuolet kykenevät itse löytämään kiistoihinsa ratkaisun.” (Helsingin Sanomat hs.fi 6.3.2006) En tiedä mistä johtuu, mutta Nurmijärven näätä ei näytä ymmärtävän vahingon jo tapahtuneen. Puolen miljoonan ihmisen tuskastellessa keinoja töihin pääsemiseksi, roskat mädäntyvät keittiöissä (roskikseenhan niitä ei saanut viedä, eikö?), kun herra pääministeri kulkee virka-autollaan (tyhjältä) bussikaistalta ohi ruuhkien nauttimaan työhuoneensa mukavasta Töölönlahden näkymästä. Ei sillä, että niin minäkin tekisin. Tosin vasta poistettuani oikeuden turhaan lakkoiluun. Tai ehkä pakkosiirtäisin ihmiset omakotitaloista keskustan kerrostaloihin. Angsti vaan kasvaa Keskustaa katsellessa.

“Vanhanen muistutti, ettei hallituksella ole juuri pakkokeinoja käytettävissään.” (Helsingin Sanomat hs.fi 6.3.2006) Niin. Ja sen kyllä huomaa. Joskus voisi kyllä miettiä mitä yhteisen hyvän vuoksi kannattaisi tehdä

* * *

Alkaessani tänään kirjoittaa, tarkoitukseni ei ollut provosoiminen tai edes kyseisistä aiheista keskusteleminen. En kuitenkaan voinut vastustaa kiusausta olla sörkkimättä juttua rakkaan päivittäislehden internetpalvelun tuodessa sydäntä pompottavia uutisia luettavakseni. No hard feelings. Maailmaa pitää yrittää parantaa peiton alta, kun Eduskunnassa se ei näköjään aina onnistu. Ehkä huomenna matkaan paremmilla aiheille.