Neljä päivää kului, yllättyksellisen nopeasti. Ottaen ainakin huomioon, että joku varsin noheva (pahoittelen jo nyt sitkeästi tarttuneen inttislangin käyttöä) mulkku oli päättänyt työntää minut takaisin aliupseerikouluun. Onneksi edes muutamalla Saarella työskentelevällä älykkyysosamäärä on kikkelin pituuttani suurempi. He alkoivat välittömästi järjestää siirtoa lehteen, jonne päätoimittaja oli minut aikaa sitten jo hyväksynyt. Toisinaan kuitenkin luovan ajattelun sekä kaiken innovaation tappavassa laitoksessa ‘no can do’. Päädyin siis odottelemaan. Sekä mikä pahinta, elämään aliupseerikoulun päivärytmin sekä apukouluttajien pahalta haisevan hengityksen välittömässä vaikutuspiirissä.

Jos kaiken paskan keskellä positiivisesti jotain yrittää ajatella, sain ainakin syötyä terveellisesti. Eikä “koulun” liikuntaviikkokaan pahaan saumaan sattunut. Ja eipähän tosiaan tarvinnut sitä asetta vastaanottaa. Voin jatkaa anarkistina.

Keskiviikko 23.3.2006 18:45

Olemme väsyneitä. Pojat makaavat hiljaisuudessa. Rankan liikuntakoulutuspäivän jälkeen kukaan ei jaksa hyväksikäyttää vapaa-aikaansa. Olen vierailevana tähtenä aliupseerikoulussa. Taas kertaalleen, kuuntelemassa samaa vittuilua, samaa toivotonta touhua. Mutta tällä kertaa tyypit ihmettelevät aikoja sitten saamiani korpraalin natsoja.

Kävin sotilaskodissa hakemassa munkin ja karkkipatukan. Olin aiemmin päättänyt syöväni vain puolikkaita annoksia sekä välttäväni herkkujen houkutusta. Nyt väsyneenä kuitenkin kaaduin punkalleni. Liian väsyneenä avatakseni edes ostamaani Da Capo patukkaa. Onneksi pääsen jatkamaan toisiin tehtäviin tämän viikon jälkeen. Vaikka jossain kaukana ehkä hieman kaipaan inttiä. Mutta en suostu myöntämään. En.

Odottelu kuitenkin vielä jatkuu ainakin maanantaina. Yllättäen, pääjermua ei ole vielä tavoitettu.

Ei. En ole vielä Santahaminassa. Olen kohta nukahtamassa viimeistä kertaa siviilinä seitsemään kuukauteen. Yritän jättää viime aikojen rakkaimmat aiheet, politiikan ja tasa-arvon tällä kertaa sikseen, tässä kidutuksenomaisia viime sekunteja kuvailevassa murhenäytelmässä.

Ei. En ole katkera. Olen aina uskonut elämän ohjaavan itsekseen oikealle polulle. En kadu aiempia valintojani. Mutta liiemmin, en voi kiljua riemusta itseni kahlitsemisen aattoiltana. Jälleen kertaalleen nöyrryn maahan lyyhistyen demokratian ja Valtion tahtoon.

Ei. Asia ei ole niin yksinkertainen miltä se näyttää. Ymmärrän velvollisuuteni, vaikka tunnesiteet eivät koskaan syntyneetkään. Mutta olen motivoitunut. Niihin tunteihin, jotka Pääesikunnassa käytän ahkerasti toimenkuvaani täyttäen. Olen innostunut. Haluan kirjoittaa, vaikka propagandaa. Haluan oppia paljon uutta, tavata ihmisiä.

Mutta jos yksi on varmaa, en tule hylkäämään akateemisuuden peruspilaria. Tulen kyseenalaistamaan. En hyväksy perusteettomia asioita, käsittämättömiä komentoja. En välitä hakaset kaulalla kiljuvasta kakarasta. En piittaa uraputkensa katkaisseesta kapteenista. En usko everstin arvoon. Voin kunnioittaa kokemusta, etenkin näkemystä. En byrokratiaa. En leijonamerkkejä. Ennen kaikkea, en tule vastaanottamaan asetta. Tulin toimittamaan, en taistelemaan.

Vaikka voisikin otsikko voi olla harhaanjohtava, lienee syytä mainita, mikä voisikaan olla parempi tapa viettää viimeisiä vapaapäiviään, kuin työskennellä 19 tuntisia päiviä. Ei mikään. Ainakaan, kun kyseessä on meikkivalmistajan mainoskuvaukset. Aika kulkee kuin siivillä katsellessa pitkäkoipisia mallityttöjä, jotka tuon tuosta parahtavat “mul on kylmä!”, tai huipputoimiston AD’takin itseriittoisempaa markkinointipäällikköä. Aivan täydellistä! Löysin juuri tulevaisuuteni.

Mainosmaailman kimuranteista kuvioista siirryn kuitenkin huomenna armeijan harmaisiin. Teille, jotka ette vielä tienneet, aloitan Ruotuväki lehden toimittajana suorittaen loput seitsemän kuukautta valtion palkattomasta palveluksesta. Erittäin mielenkiintoinen, joskin etenkin yöaikaan liiaksi kasarmille sitova työrupeama on siis alkamassa.

Vanhojen kavereiden näkeminen on mukavaa. Törmäsin Messengerissä sattumalta kampaajakaveriini, jonka olen nähnyt viimeksi yli kaksi vuotta sitten (pahoittelut muille joita en ole nähnyt vielä pidempään aikaan). Sovimme pikaisesta tapaamisesta. Lisää vanhoja tuttavuuksia olisi tarkoitus nähdä TYLY 666 päivän sattuessa kesäkuun kuudentena. Sitä ennen lähdemme kuitenkin legendaariselle sekä nautintoaineenhohtoisalle Systembolaget Seminar 2006 -risteilylle toukokuussa. Jos siis armon palveluspaikkani lomaa suo.

* * *

So these two and half weeks back in Helsinki has gone. It was good as far it lasted, but now, no more freedom. From tomorrow morning, I will continue my compulsory military service. Mercifully I was accepted to the military newspaper as a journalist. So no more shooting and crawling on the woods. Lots of things remains undone, for example my report about the Southeast Asia journey. Hopefully I will manage to write it in couple of weeks. Anyways, this was it. Next post will be written with the influence of a nice uniform. Over and out.

Vasemmistoliiton kansanedustaja Jaakko Laakso pyysi tiistaina kolmelta naiskansanedustajalta anteeksi kielenkäyttöään Suomen Kuvalehden haastattelussa. Laakso oli lehden haastattelussa käsitellyt vasemmistoliiton entisen puheenjohtajaa Suvi-Anne Siimestä, ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajaa Liisa Jaakonsaarta (sd) ja jäsentä Ulla Anttilaa (vihr).
“Siellä on syntynyt sellainen sotasisarten ryhmä, jotka ovat kovassa Nato-kiimassa”, Laakso sanoi haastattelussa.

Laakso julkisti anteeksipyyntönsä sen jälkeen, kun Anttila oli tiistaiaamuna avoimella kirjeellä vaatinut, että vasemmistoliiton eduskuntaryhmä puuttuisi Laakson kielenkäyttöön.

…

Anttila vaati vasemmistoliiton ryhmää puuttumaan Laakson käyttäytymiseen, joka rikkoo tasa-arvolain henkeä vastaan.

Helsingin Sanomat 15.3.2006

Kieltämättä. Laakson kommentti oli ehkä mauton ja ylitseampuva, mutta mitä helvettiä neiti/rouva Viherpipertäjä selittää tasa-arvosta? Henkilökohtaisesti ainakin koen tulleeksi täysin väärin kohdelluksi, kun naispuolisille ystävilleni ei kolahda 18-vuotis synttäreitä odotellessa lappua vähintään puolen vuoden kakkua lusimaan. Ja jostain palkkaeroista on ihan turha selittää. Oman kaksitoistakuukautisen aikana olisin naisten keskipalkalla tienannut 25284 euroa. Itse en ainakaan loukkaantuisi jos vastineena joku tupakääkki väittäisi kikkelini sojottavan kohti Natoa tai vaikka navetan ovea.

Menin Mikkeliin. Olin Mikkelissä. Palasin Mikkelistä. Sain sydänkohtauksen. Tai ainakin melkein. Lievä jännityskakka pääsi ainakin luikahtamaan bscba.orgin laskun maksamattomuuden vihdoin pureuduttua kallooni. Tuo vapaan sanan sekä herkkien herjausten temmellyskenttä oli taklattu, luhistettu olemattomiin bittimaailman syövereihin. Tiedän. Laskut kannattaisi maksaa ajallaan. Olimme kuitenkin parhaillaan neuvottelemassa mahdollisesta sponsoroinnista tai pienimuotoisen kolehdin keräämisestä. Mutta liian myöhään. Palvelu sulki ovensa. Huominen, uusi päivä tuo kuitenkin pienen tsäänssin tullessaan. Jospa kärkkään sanan kannattajien Mekka saataisiin vielä pelastettua. Ihan vain koulukavereitamme varten. Mutta tässä välillä, pahoittelen tapahtunutta.

Kuten jo mainitsin, kävin Mikkelissä. Kaupungissa, joka edelleen elää samaa arkea kuin sieltä vajaa vuosi sitten pois muuttaessani. Uusia naamoja kampuksella. Kivat koulutädit ja Esa paikallaan. Wannabe-rockabilly-takatukka-mukahevari-mikkeliläiset hengailivat edelleen Mäkkärin edessä. Maassa oli edelleen sylkeä. Ja lunta sekä jäätä. Nalle oli edelleen yhtä suloinen kuin ennenkin. En tiedä kaipaanko enää takaisin. Maanantaina lähden sotimaan. Nyt kuitenkin nukkumaan.

* * *

Sorry guys, I’m still trying to find my Inspiration for an English text. Maybe I will find it from the army, beneath a scrappy landmine.