Lopun alku

Ei. En ole vielä Santahaminassa. Olen kohta nukahtamassa viimeistä kertaa siviilinä seitsemään kuukauteen. Yritän jättää viime aikojen rakkaimmat aiheet, politiikan ja tasa-arvon tällä kertaa sikseen, tässä kidutuksenomaisia viime sekunteja kuvailevassa murhenäytelmässä.

Ei. En ole katkera. Olen aina uskonut elämän ohjaavan itsekseen oikealle polulle. En kadu aiempia valintojani. Mutta liiemmin, en voi kiljua riemusta itseni kahlitsemisen aattoiltana. Jälleen kertaalleen nöyrryn maahan lyyhistyen demokratian ja Valtion tahtoon.

Ei. Asia ei ole niin yksinkertainen miltä se näyttää. Ymmärrän velvollisuuteni, vaikka tunnesiteet eivät koskaan syntyneetkään. Mutta olen motivoitunut. Niihin tunteihin, jotka Pääesikunnassa käytän ahkerasti toimenkuvaani täyttäen. Olen innostunut. Haluan kirjoittaa, vaikka propagandaa. Haluan oppia paljon uutta, tavata ihmisiä.

Mutta jos yksi on varmaa, en tule hylkäämään akateemisuuden peruspilaria. Tulen kyseenalaistamaan. En hyväksy perusteettomia asioita, käsittämättömiä komentoja. En välitä hakaset kaulalla kiljuvasta kakarasta. En piittaa uraputkensa katkaisseesta kapteenista. En usko everstin arvoon. Voin kunnioittaa kokemusta, etenkin näkemystä. En byrokratiaa. En leijonamerkkejä. Ennen kaikkea, en tule vastaanottamaan asetta. Tulin toimittamaan, en taistelemaan.