Maailman turvallisuuspoliittiset asetelmat ovat muuttuneet mielenkiintoisiksi. Muonituskeskuksen jonossa seisoi takanani kaksi Venäläistä. Kyseessä eivät olleet 40-luvulta Santahaminaan unohtuneet sotavangit, vaan kaksi tavallista varusmiestä. En ole rasisti tai halua syrjiä ketään, mutta Venäjän kieli kalskahti hieman hassulta kyseisessä kurkkusalaattimeressä.

Puolustusvoimat on lisännyt varusmiesten pukeutumista. Aiemmin, minun aikoina käytettiin sirpaleliiviä, nyttemmin luotivahvikkeiden kera. Keväisestä pakkasenestosta ei ainakaan ole kyse, mutta tiedä sitten, kuinka paljon 11 kg tuottaman lisätuskan takia painoa on lisätty. Vai kenties niitä räjähteleviä kranaatinheittimiä sekä sekoavia, palvelustovereitaan ampuvia varusmiehiä estämään?

Asiat alkavat kuitenkin hiljalleen luistaa. Olen vihdoin päässyt aloittamaan toimituksessa. Muutto toiselle kasarmille on vielä edessä. Puolittain olen aliupseerikoulusta jo päässyt, väärälle kasarmille tosin uudelleen. Mahtavaa!

Vaikka kevätaurinko sulattaa jäätä, saa veden virtaamaan, jää ei ole vielä murtunut väliltämme. Ahtojäihin hyppäävän taistelusukeltajan tavoin yritän olla aurinkona. Saada veden solisemaan, uuden elämän alkamaan.

Mutta paluustani on jo yli kolme viikkoa. Elämäni on muuttunut. En saa vettä virtaamaan. Mutta miksi sitä ylämäkeen yrittäisinkään juoksuttaa? Etenkin, kun lento AY074 palautti vain osan elämästä, tänne kuuluvasta kauneudesta.

Katkeraa torstaita seurannut homoeroottissävytteinen perjantai alkoi vakuuttavasti. Löhöilin kahden pojan kanssa samalla sängyllä nauttien valkoviiniä. Taustalla pyöri, ah niin ihku Notting Hill. Samaan aikaan yksi parhaimmista ystävistäni vaimokkeineen istui iltaa minun toisen, heille tuntemattoman ystäväni kanssa. Emme ehtineet paikalle. Kattoon noussut, käsin- (ainakin lahkeesta) tunnusteltava tunnelma oli liimannut takamuksemme kiinni peittoon. Suuremmitta sekoiluitta kuu valui kattojen taakse paljastaen jykevät telekan nosturit horisontissa. Oli tullut aika aamukahvin.

Löhöilyn täyteinen lauantai vierähti nopeaan sauna- sekä syntymäpäiväaktiviteeteissä. Jukan ja Annen tyylikkäät 52-vuotissynttärit viihdyttivät osittain ylipukeutunutta pikkuaikuismassaa äärimmäisen houkuttelevalla ruoka- ja juomatarjoilullaan. Hauskaa oli. Siitä sitten en kommentoi, mihin kuntoon Lääkäriliiton juhlahuoneisto karkeloissa saatettiin. Nähtäväksi jää, onko herra pääjohtaja Santerolla asiasta huomauttamista Meno jatkui kuitenkin Teatterissa, jossa Mauruksen tuttu baarimikko kyhäili mukavan pirtelömäisiä herätepommeja. Takavasemmalta ahdistellut väsymys sekä hieman iäkkäämpi asiakaskunta veivät kuitenkin voiton. Valitsin riehattomien jatkojen sijaan pikkusiskon tarjoaman autokyydin kotiin.

Parhaillaan sunnuntai on vasta alkamaisillaan, eikä tiedossa liene muuta kuin kurkkusaalaattiin sukeltaminen. Perjantainen visiitti Ruotuväen toimituksessa kuitenkin vakuutti minut lopullisesti. Paikka vaikutti mahtavalta, työ juuri minulle valetulta. Innolla herään huomiseen, kuuntelemaan kaksikymppisen räkänokkakokelaan viimeiset karjahdukset ennen emotionaalista sekä ennen kaikkea fyysistä vapautta aliupseerikoulusta.

Vedän osan sanoistani takaisin. On pyssyillä ammuskelu ja metsässä konttaaminen joskus ihan hauskaa touhua. Ja ei kasarmielämän katkeruudet niin kauheita ole, mitä aiemmin annoin ymmärtää. Mutta hiukset olisin voinut pitää, sillä ainoa perusteena oli nasevalla äänellä tuskailtu lausahdus: Olette aliupseerikoulussa ja jos päässänne ei kiillä kalju, asialle lienee syytä tehdä jotain. Ei siinä mitään. Lyhyet ovat karvat myös perseessäni sheivauksen jäljiltä. Haluaisikohan herra kokelas tarkistaa? Vilauttaisin erittäin mielelläni.

Lyhyesti ja ytimekkäästi. Miksi helvetissä suostuin leikkaamaan hiukseni? En kadu puolen vuoden kasvatusta koska kaljuuntuminen ei kolkuttele vielä ovella, mutta en näin jälkikäteen yksinkertaisesti kykene näkemään yhtään syytä, mikä tekisi nuo lyhyet hiukset pakolliseksi Puolustusvoimiksi itseään kutsuvassa keskusrankaisulaitoksessa*.

Aivan turha selittää jostain sotilaallisuudesta. Oikeita sotailaita ei ole Suomessa ollut sitten toisen maailmansodan. Pelkkiä pullamössöä pussuttavia lelurynnäkkökivääreillä pahvitauluja sohivia pellejä.

Ja mamma, ei. En ole nuori kapinallinen (vaikka James Deanilta näyttämisessä tuskin mitään pahaa olisi). Olen vain realisti.

* Jos Irakissa olisi yksikkö, joka telkeäisi kaikki nuoret miehet saarelle, pakottaisi pukeutumaan samoihin riepuihin, ajamaan päänsä kaljuksi, noudattamaan Siperialaista kuria, syömään mautonta ruokaa sekä unohtamaan yksilön ideat ja arvot, miten kutsuisitte sitä? Liittoutuneiden vankilaksi? Keskitysleiriksi? Aliupseerikouluksi?