Taiteilijan vapaapäivä

Välittömästi ‘kouluruokailumme’ päätyttyä suuntasimme Panasonic Centeriin, Tokyo Digital Art Festivaalin jälkiliukkaille. Odotettua pienemmäksi osoittautunut festivaali jaksoi kuitenkin yllättää turhilla, mutta käsittämättömillä hämmästystä herättävillä vimpaimilla. Vai mitä mieltä olette kolmiulotteisesta visuaalisesti havainnoitavasta ajasta, jota voi fyysisesti koskettaa sekä sormellaan ohjailla?

Odaiba, tekosaari, jossa festivaali sijaitsi, lienee kuitenkin itse tapahtumaa kiehtovampi paikka. Suuren teknobuumin aikana rakennetulle saarelle ilman kuljettajaa haahuileva monorail-juna, sekä yövalaistuksinen Rainbow Bridge vetävät vertoja suurtenkin maiden nähtävyyksille. Valtavan teknohuuman aikaan rakennetut futuristiset rakennukset, sekä seuraavalle vuosituhannelle sijoittuvat puistonäkymät olivat kymmenen vuotta sitten merkki vauraudesta, merkki Tokion kalleimmasta asujaimistosta. Ajat ovat kuitenkin muuttuneet. Tavallisen tallaajan sydäntä lähempänä lienee todellisuudessa idylliset Aasilaiset pikkukujat, kuin lasin sekä teräksen välinen sähköinen tunnelma.

Loppu alkuilta kului varsin viehkeästi, vanhan kolmikon suunnatessa naapurilähiön kahvilaan. Lasketteluaiheiset suunnitelmat kääntyivät nopeasti keskusteluun kehitysmaista, Euroopan Unionista sekä intitutionalisesta yhtenäisyydestä. Kiivassanaisten kommenttien vaihdon jälkeen mieli oli raukea.

Kotiin vihdoin eksyttyä pääsin uusien pommitusten kohteeksi. Ei, en ole suhdeterapeutti tai päivystävä psykologi, vaikka varsin kyseenalaisiin puheluihin vastaankin. Yhteyskatko. Puhelin kiinni, pois Messengeristä. Tänään en kanna murhetta maailmanne ongelmista, henkilökohtaisista suruistanne puhumattakaan. Olen vapaa ja vittupää.