Aika juoksee homehtuneiden kalsareiden tavoin karkuun. Paluulento on tasan kahden kuukauden kuluttua - tai siis ainakin alustava paluupäivä. Kaksi ja puoli kuukautta, paljon kokemuksia ja uusia kavereita takana.

Arkipäivät ovat täyttyneet tasaisesti koulusta, salilla ajoittain rehkimisestä sekä sillöin tällöin myös kaupoissa juoksemisesta. Viikonloppuina onkin aikaa nähdä kavereita enemmän, tavallinen arkirytmi kuitenkin taannut sopeutumisen - ja nähtävyyksien jäämisen sivummalle. Muutamia lomapäiviä yliopiston syyslukukaudelle tietenkin mahtui, Tokion ulkopuolelta on tosin tullut lähinnä nähtyä vain Kioto, Nikkoo sekä legendaarinen Hachijo Jiman saari.

Kuten varmasti monesti on käynyt jo ilmi, ilmat ovat alkaneet viiletä. Missään purevissa pakkasisssa ei vielä liikuta, normaali päivälämpö on 10 asteen paikkeilla. Kauniin auringonpaisteen kanssa mieleen tulee Suomen syksy, vaikka joulukuuta täälläkin elellään. Vuoristossa ilma on kuitenkin viilentynyt radikaalisti. Laitettuna samaan yhtälöön Horo-Juhan lähestyvän Tokioon saapumisen sekä orastavan joululoman kanssa, tulokseksi saadaan hulvattomia matkoja ympäri Japania - suksilla sekä ilman.

Lähitulevaisuuden suunnitelmat ovat toistaiseksi hieman savuverhon takana. Yliopistomme lukukausi loppuu tammi-helmikuun vaihteessa. Aika näyttää, muuttuuko paluulennon päivä viikolla kahdella, parhaassa (tai pahimmassa?) tapauksessa puolellatoista kuukaudella. Nähtävää ja koettavaa vielä olisi, etenkin, kun yksi lukukausi on täysin riittämätön aika viettää vaihdossa.

Risteyksessä, rakennustyömaan kupeessa seisoo mies. Kypärä päässä, valotikku kädessä. Samassa paikassa, päivästä toiseen. Tekemättä mitään. Aamusta iltaan, kaksi kuukautta. Työnkuva muuttuu. Kypäräpäinen mies saa työtovereita. Lisää hiljaisia valotikkumiehiä, samaan risteykseen.

Koulun lähellä uusitaan sähköjohtoja. Kolmen nosturiauton kanssa johtotöitä operoi puolitusinaa sähkömiehiä. Kadulla seisoo ylimääräiset kaksitusinaa. Samoja valokeppimiehiä. Ohjaamassa liikennettä, joita sivukaduilla ei koskaan ole.

Tavaratalon pienessä vaateliikkeessä, enintään kolme asiakasta. Vähintään neljä myyjää. Suuressa elektroniikkaliikkeessä, mahdollisesti sata asiakasta, todennäköisesti yli sataviisikymmentä myyjää.

Juna-asema. Jokaisella laiturilla vähintään kaksi virkailijaa. Toimenkuvana varmistaa junakuljettajan apulaisen - ovensulkijamiehen - ovien turvallisen sulkemisen mahdollistama näköhavainto.

Pankkikonttoreiden aulassa taulu ilmoittaa, miltä tiskiltä mitäkin palveluita saa. Taulun vieressä seisoo työntekijä kertomassa asiakkaalle saman asian.

* * *

Esimerkkejä voi jatkaa loputtomiin. Erikoista, miten julkisyhteisöt sekä yritykset kierrättävät tulojaan. Erikoista erityisesti maassa, jossa sosiaalisen hyvinvoinnin ylläpito on jo markkinatalouden alkuaikoina jäänyt yritysten, ei valtion harteille.

Ongelma yksi, asuntojen lämmitys. Nukkua ei voi, jos ilmastointilaite hurisee. Nukkua voi, jos laite ei hurise. Tällöin tosin nenä jäätyy kiinni lattiaan.

Ongelma kaksi, asuntojen eristeet. Talojen seinät ovat lastulevyä ilman eristeitä. Ensimmäisen ongelman lisäksi eristeet vaikuttavat asumismukavuuteen melun kannalta. Yllättävää kyllä, mutta naapurin kiimaisen nainnin kuunteluunkin kyllästyy.

Ongelma kolme, järjen käyttö. Ilman viilennyttyä ihmiset pukevat takit päälle. Ilman kylmennyttyä junasäännöstö käskee poistamaan ilmastoinnin käytöstä. Seurauksena kabiinin lämpötila tavoittelee sauna tunnelmaa, jossa työ- ja koulumatkalaiset hikoilevat perseensä puhki.

Maailmassa on kuitenkin positiivisiakin asioita. Esimerkkinä mainittakoot eiliset itsenäisyyspäivän karkelot Suomen suurlähetystössä. Parin tunnin mittaiset kokkarit keräsivät kaupungin (suomalais)kerman nauttimaan Suomalaisista jouluruuista sekä karjalanpiirakoista. Täydellistä! Imellytetty perunalaatikko oli henkilökohtainen suosikkini. Kerrankin veronmaksajien selkänahkapaloja käytettiin hyödylliseen tarkoitukseen. Etenkin, kun kallista viiniä tuntui löytyvän loputtomiin, muista nautintonesteistä puhumattakaan.

Suuri osa juhlaväestä oli suomalaisia Japanissa työskenteleviä pariskuntia. Muutamia lokaaleja avecceja mahtui myös mukaan. Opiskelijaedustusto oli varsin suppea ja ymmärtääkseni itseni, Marjutin sekä Alin lisäksi käsitti vain muutaman persoonan. Ei kuitenkaan liene yhtään yllättävää, että kokkareiden “nuoriso” löysi toisensa välittömästi tarjoilun päätyttyä, vain siirtyäkseen läheiseen isakayaan jatkamaan itsepäisyyden juhlistamista.

Porukassamme oli muutamia suomalais-japanilaisia risteytyksiä, Japanissa tosin miltei koko elämänsä asuneita sellaisia. Helmeilevin tuttavuus oli Japanin vuoristossa asuva ja Englantia opettava Laura. Hänen majapaikkansa sijaitsee käytännössä katsoen laskettelukeskuksen vieressä - toisin sanoen, ilmainen hiihtoreissu, here I come! Rottalaiva muuttaa kurssinsa vuoristoon!

Kokkarijuhlavirkistäytyminen on varsin mukavaa illanvietettä. Juttelimme pidemmän tovin käsittämättömän näköisiä kasari silmälaseja pitäneen suurlähettiläs Jorma Julinen kanssa. Olisi varmaan pitänyt pyytää järjestämään vastaavia juhlia useammin. Miksei itsenäisyyspäiviä voisi olla joka kuussa?

Lauantai: pikkujoulubileet
Vieraita: paljon
Tilaa: 0,35 m² per ihminen
Meno: hullua
Jatkui: klubilla
Kotona: 07:30
Herätys: hysteerisesti jalasta kiskoen 09:00
Sängystä ylös: 15:00
Aivot toiminnassa: maanantai-iltana

Lyhyesti tiivistettynä, tunnelma bordellivaloin joulukuosiin koristellussa kämpässä oli tiukimmankin pakkasnesteen sulattavaa. Yli kolmikymmenpäinen kaverijoukkiomme sulloutui Alin asuntoon nautiskelemaan Suomalaisesta pikkujoulusta välttävän makuisen suomalais-itävaltalais-japanilaisen glögin ryydittäessä matkaa eteenpäin. Puolenyön jälkeen meno jatkui toisilla karaoken parissa, toisilla klubbaillessa. Henkilökohtaisesti olin todistamassa Club Asia’ssa muun muassa Marjutin käsilaukun varastamista muiden vieraittemme sammahdellessa baaritiskille.

Erinäisten mutkien kautta eksyimme vihdoin kotiin, vain herätäkseni muutamaa tuntia myöhemmin kortteja kotiinsa kuolettamaan lähteneen väsymys-hysteerisen Marjutin kiskoessa jalkaani. Nohevana poikana olin tajunnut jättää oveni lukitsematta, kuin ennustaakseni vielä nohevamman ystäväni seikkailevan tuntitolkulla väärään suuntaan junassa. Kuten kaikissa tarinoissa, loppu hyvin, kaikki hyvin. Käteisestä tyhjennetty käsilaukku löytyi myöhemmin aamulla kameroineen ja kortteineen.

Reippaan viikonloppuvirkistyksen jälkeen oli taas aika suunnata kouluun. Inspiroituneena erinomaisesta säästä päätimme hyväksyä Ann’in tarjouksen lähteä katsomaan Fuji-sania. Kävimme korkkaamassa Tokyo Towerin, nyttemin varmennetusti 333 metriin ulottuvalla piikillään Tokion korkeimman rakennuksen, budjettirajoitteisina tosin vain 150 metristä. Vajaavaisista metreistä huolimatta näkymä oli mahtava, Fuji-sanin siintäessä yllättävän suurena noin 200 kilometrin päästä.

Viikon virkistäytymisille pisteinä öön päälle tipahtaa huomiset itsenäisyyspäivän karkelot. Suurlähetystön kokkarit kruunaanevat kokonaisuuden. Tai tiedä sitten, edustustojen budjettia silmälläpitäen ainakin pitäisi.

Koji Suzukin kuvailema tihkusateinen savusumu on laskeutunut Tokion ylle. Kertaalleen ihmettelen olevani perusmelankolinen persoona sunnuntaisin. Orisinal Morning Sunshine: Rain

* * *

Se hetki, kun herään rakkaani vieresta syysaamuna, katsoen ikkunasta ulos ruskistuvia lehtia,
tunnen olevani oikeasti onnellinen.
Se yksi niistä muutamista elämäni sekuneista, joita en vaihtaisi mihinkään,
tai joita en unohtaisi koskaan.
Haluan tuntea uudelleen, ruskan, sen kaiken kauneuden ympärilläni.

Mutta en voi. Maailmani on toisenlainen. Maailmani on muuttunut.
Olen kaukana kotoa, kaukana siita pihapiiristä, jossa koko elämäni kasvoin.
Mutta kohta palaan, lumiseen maahan, keskelle pimeyttä, yön kimaltavien tähtien alle.