Pilvet rakoilevat

Lapsena minulla oli Monchi niminen pehmolelu. Joka kerta isäni lähtiessä työmatkalle annoin hänelle Monchin matkaseuraksi. Kädessään tuttia pitelevä hellyyttävä apina ehti nähdä maailman monet ihmeet, melkein jokaisella mantereella, ennen unohtumista kellarin kätköihin. Eilen illalla sain kuitenkin perheeltäni uuden, pienemmän Monchin. Hän ei kuitenkaan lähde isäni kanssa matkaan. Hän jää Tokioon, seikkailemaan kanssani, tutustumaan uusiin paikkoihin.

Saatoin kaksi viikkoa Japanissa lomailleen perheeni Nipporin asemalle, lentoasemalle matkaavaan junaan. Palatessani asemalta huomasin, etten ole ainoa rakkaitaan saattamaan lähtenyt. Vastapäätä istui nuorehko mies, hieman sivummassa nainen, molemmat haikean näköisinä, kyynel silmäkulmassa. Tai vaikea sanoa, saattoihan heillä olla flunssa. Tai roska silmässä. Luulin kuitenkin näkeväni Tokion toisin silmin. Ainakin huomasin tummapukuisen salarymanin kyykkypaskalla keskellä Shinjukun asemaa, satojen ihmisten vaeltaessa sankarin ohi.

Nohevan ja kuivan nasean lopetuksen sijaan siteeraan hyvältä ystävältäni äsken saamaa viestiä. “Ikävä on myös hyvä asia, sillä se osoittaa mikä on elämässä tärkeää.”