Niihän siinä taas kävi, ettei Itävallan kiekurapää voinut pysyä erossa viehättävästä seurastamme, taannoisista selkkauksista huolimatta. Päätimmekin siis penetroitua paikalliseen kylpylään. Ulkoa porttolaksi koristeltu, vilkkuvaloinen paikka osoittautui varsin mukavaksi julkiseksi kylpyläksi.

Aikojen alusta lähtien ihmiset ovat syntyneet sekä kylpeneet ilman vaatteita. Toisiaan häpeilemättä, sukupuolia sen enempää erottelematta. Atomin käryisen 1940-luvun loppupuolen reformihallitus muutti kuitenkin kaiken. Yhdysvaltojen valvontakomissio katsoi parhaaksi siirtää naiset kylpemään erilleen miehistä. Moraaliltaan tunnetusti tiukat amerikkalaiset päättivät paljaiden puskien haureuttavan liiaksi tuhkaksi pommitettua kansaa. Samaiseen aikaan kultakaariravintolassa ruokaileva miehittäjä katsoi kuitenkin parhaaksi jättää tuomitsematta tuhannet Japanissa siviilien raiskauksiin syyllistyneet sotilaansa.

Ei. Minulla ei ole mitään Amerikkaa vastaan. Vaikka tosin 90 prosenttia täällä tapaamistani Yhdysvaltojen kansalaisista on ylimielisiä, yksinkertaisia, rumia sekä kaikin tavoin huonosti pukeutuvia juntteja. Poikkeuksia kuitenkin löytyy. Tai siis niitä luulee löytävänsä, kunnes tajuaa näiden ystävällisempien ihmisten tulevan Briteistä tai Kanadasta. Vivá Americá! Saisinko viisumin? Punaista spraytä niskaan ja muuttokuorma Texasiin. Ja Visa vikisemään.

Kari Tapion juna kulkee taas. Suuntana on pohjoinen. Matka vie vuorille. Maitojunalla, läpi rauhallisten kylien. Maija Vilkkumaa soi korvissani.

Mitä nämä tuhannet peltojen keskellä asuvat kyläläiset tekevät työkseen? Jokainen ei voi pitää lähikauppaa, olla pappi tai maanviljelijä. Taas yksi Lego-kaupungin ongelma.

Väsähtänyt junatunnelma alkaa loppua tyhjenevän oluttölkin lailla. Saavumme Nikkooseen. Nuorisohostelli on loistava. Herttaisen mummelin koti. Yöpakkanen tosin paukkuu ikkunan läpi. Aamiainen kuitenkin kruunaa viluisen kokemuksen.

* * *

Kävelemme vuoristopolkua. Ylös, alas, kohteena vesiputous. Tunnelma satametristä vesiputousta katsellessa on huikea. Varsin soliseva myös, sanoisin.

Kahta tuntia myöhemmin istumme kuumassa lähteessä. Ulkosalla, kymmenien alastomien miesten seurassa. Toiset ovat siirtyneet istumaan massiivisten kivien päälle vilvoittelemaan. Mieleeni tulvahtaa Kummelin Kultakuume -elokuvan homoeroottiset kohtaukset.

* * *

Seuraavat kaksi tuntia taas junassa, paluumatkalla. Aika lentää. Paikallisjuna Asakusasta Koenjiin. Tunti. Tuskainen tunti. Junassa, ilman Kari Tapiota.

Hostellimme rauhoituttua normaaliin arkirytmiin, sain tietää sydäntä sykähdyttävän uutisen. Olen syntynyt vuonna 57. Ei, pääkoppani ei vielä toistaiseksi flippaa, vaan ystäväni valisti minua Japanin kiehtovasta, Jeesuslaskennasta radikaalisti poikkeavasta vuosimerkinnästä. Parhaillaan elämme vuotta 17. Varsin järkeen käyvästi, vuosiluku nollaantuu aina keisarin kuollessa. Sinänsä erikoista, sillä parhaillaan en voi tietää onko seuraava vuosi 18 vai 2.

Jouluisen tunnelman lisäksi Tokioon - ainakin Sophiaan - on laskeutunut mid-term viikko. Torstain tenttiputkesta huolettomina lähdemme huomenna Kandan yliopiston kavereidemme kanssa kahden päivän matkalle Nikkoon. Tiedossa on ainakin temppeleitä (ylläri), kuumia lähteitä sekä uivia apinoita. Tarkempi ennakkoselostus halpapakettimatkastamme löytyy matkaoppaamme Marjutin blogista.

Lisälukemista kaipaaville tai muuten hörinöihini kyllästyneille suosittelen omaa ehdotonta suosikkiani, NYTin päätoimittajan Reetta Rädyn blogia. Jeniäkään huonompia vaihtoehtoja eivät ole myöskään rakkaiden Migulikavereideni edesottamukset maailman eri kolkissa. Nauttikaa. Niin ainakin henkilökohtaisesti ajattelin tehdä pulahtaessani ylihuomenna lilluttelemaan 60 asteiseen lähteeseen.

Lapsena minulla oli Monchi niminen pehmolelu. Joka kerta isäni lähtiessä työmatkalle annoin hänelle Monchin matkaseuraksi. Kädessään tuttia pitelevä hellyyttävä apina ehti nähdä maailman monet ihmeet, melkein jokaisella mantereella, ennen unohtumista kellarin kätköihin. Eilen illalla sain kuitenkin perheeltäni uuden, pienemmän Monchin. Hän ei kuitenkaan lähde isäni kanssa matkaan. Hän jää Tokioon, seikkailemaan kanssani, tutustumaan uusiin paikkoihin.

Saatoin kaksi viikkoa Japanissa lomailleen perheeni Nipporin asemalle, lentoasemalle matkaavaan junaan. Palatessani asemalta huomasin, etten ole ainoa rakkaitaan saattamaan lähtenyt. Vastapäätä istui nuorehko mies, hieman sivummassa nainen, molemmat haikean näköisinä, kyynel silmäkulmassa. Tai vaikea sanoa, saattoihan heillä olla flunssa. Tai roska silmässä. Luulin kuitenkin näkeväni Tokion toisin silmin. Ainakin huomasin tummapukuisen salarymanin kyykkypaskalla keskellä Shinjukun asemaa, satojen ihmisten vaeltaessa sankarin ohi.

Nohevan ja kuivan nasean lopetuksen sijaan siteeraan hyvältä ystävältäni äsken saamaa viestiä. “Ikävä on myös hyvä asia, sillä se osoittaa mikä on elämässä tärkeää.”

Ilta aurinko on jälleen laskemassa macro economics luennon puskiessa puuskuttavan Vilho Makelän lailla eteenpäin. Kertaalleen istun tylsistyneenä ihmettelemassä, ostaisinko kurssikirjan huomenna. Midterm lähestyy uhkaavasti, mutta tälla kertaa uhmakkaan varmasti kuin Kaliningradiin matkaava navigoimaton Tupolev.

Toissapäivänä postiluukussani oli kirje odottamassa. Yksikään rakkaista ystävistäni ei kuitenkaan ollut valitettavasti muistanut minua perinteisellä mustetöherryksella. Sen sijaan, sain iloiseksi yllätykseksi kutsun itsenäisyyspäivän juhliin. Toistaiseksi Linnaan ei viela ollut asiaa, mutta hyvänä kakkosena kelvannee Suurlähettilään kokkarit Roppingi Hills’in residenssissä. Terveisiä vaan Kauppatorin Kuokkavieras bailuihin. Nauttikaa loskasta. Itsehän kiskaisen Hugon mustat päälle sekä Calvin Kleinin nahkapohjaiset jalkaan. Kiitos ja kumarrus.