Hachijo Jima

Vaatimattomien tavaroiden, sekä vielä vaatimattomimpien alkuvalmistelujen jälkeen olimme perjantai-iltana valmiit lähtöön. Kymmenen tunnin laivamatka 300 kilometrin päähän oli muutaman tunnin päässä odottamassa. Laivan lähtöpaikasta tai lipuista tosin ei tietoakaan. Sunnuntai turistille olisi voinut terminaalin löytäminen tuottaa hieman vaikeuksia. Nohevina omatoimihalpamatkaajina olemme kuitenkin tottuneet luovimaan tiemme mitä erikoisempiin paikkoihin tämän mahtavan miljoonakaupungin sykkeessä. Niinpä ei aikaakaan kun epämääräisen puiston läpi rämmittyämme löysimme tiemme satamaan. Norjan lipulla varustettu pienehkö risteilijä oli valmiina odottamassa.

Uusi kokemus

Menomatka alkoi varsin rattoisissa merkeissä tajuttuamme, mitä rotta-luokka oikeasti tarkoittaa. Laivan isoon kellaritilaan oli käytävää kymmenen senttiä korkeammalle tasolle asetettu valtaisa kokolattiamatto, johon teipillä (!) oli piirrelty pienehkön ruumisarkun kokoisia länttejä. Läntit oli varustettu tyynynkaltaisilla niskatuilla. Mikäs siinä, nukkuma paikka sekin. Ruotsinlaivoihin, sekä etenkin kyseisten paattien asiakkaiden käyttäytymismalleihin tottuneena raahasimme ruhomme kanssa kannelle. Neljän litran shochu pullon kanssa ei ole missään ongelmia saada uusia ystäviä. Kaksi keski-iän ylittänyttä kalastamaan matkalla olevaa herranmiestä kutsui meidät miltei välittömästi seuraansa. Pääsimme maistelemaan mitä kiehtovimpia kuivattuja mereneläviä. Omaa shochuakaan ei tarvinnut tuhlata ystävällisten tyyppien täyttäessä kulahtaneita Mäkkärin mukejamme sopivan tasaiseen tahtiin. Kommunikointi uusien ystäviemme kanssa oli varsin mukavaa, yhteistä kieltä kun ei varsinaisesti ollut. Herrasmieslinja jatkui kuitenkin loppuun asti. Suhteellisen varhaisen nukkumaan meno ajan koittaessa, tässä vaiheessa enemmän kalastajan kuin herranmiehen näköiset tyypit lähtivät hakemaan meille seuraa, ettei aivan yksin aikaa tarvitsisi tappaa. Mikäs siinä. Seurue suureni viidellä parikymppisellä mimmillä sekä yhden tytön isällä. Hauskaa ainakin oli.

Vanhat miehet rannalla

Laiva saapui lauantai aamuna puolipilviselle, mutta helteiselle Hachijo Jiman saarelle. Vaatimattomassa satamassa kasa miehiä purki päivittäisen yhteyden paikalle rahtaamia kontteja. Lähdimme suunnistamaan kohti majoituspaikkaamme, ilmaiselle leirintäalueelle, ilman telttaa – luonnollisesti. Kauniilla paikalla rannalla sijaitsevalla leirintäalueella meitä odotti kaksi ukkoa. Likainen, hampaaton ja selkä kipeän näköisesti mutkalla kyyristelevä todella vanha mies hieman siistimmän näköisen ystävänsä kanssa. Kumpikaan ei luonnollisesti puhunut muuta kuin Japania. Ukot seurasivat meitä kuin hai haisevaa laivaa. Aamiaisemme ei kuitenkaan kelvannut herroille, vaikka kuinka yritimme tarjota. Ruokailuamme he kyllä seurasivat kiusallisesti alle metrin etäisyydeltä. “Kiehtovista” uusista ystävistämme huolimatta päätimme kuitenkin luottaa paikalliseen rehellisyyteen ja jättää tavaramme leirintäalueelle suunnatessamme kohti seuraavaa tutkimusmatkaa.

Lauantai 10:45
Ilmasto on kuuma ja kostea. Tulivuorten reunustamassa laaksossa sijaitsevassa kylassa on raukea tunnelma. Korkeuserot tassa ruususen unta nukkuvassa kylassa ovat suuret. Ilmasto seka jatkuva kiipeaminen kayvat pitkan laivamatkan verottamina kunnon paalle. Jatkamme matkaa tassa parhaat paivansa nahneessa asujaimistossa.

Unohdettu paratiisi

Hachijo Jiman kylä on lohdutonta katsottavaa – lähinnä pieniä hökkeleitä sekä jokaisessa mahdollisessa kulmassa rehottavaa viidakkoa. Saari oli 1930-luvulla turistien suuressa suosiossa, mikä näkyy varsin tehokkaasti rapistuneessa rakennuskannassa. Joskus aikoinaan mahtipontiset hotellit tyydittivät turistien tarpeita tällä pienellä sub-tropiikkisella vulkaano alueella. Ajan patina sekä rapistuneet rappaukset kertovat omaa tarinaansa tästä unohdetusta iloisen jazzin aikakauden paratiisista. Ympäröivä todellisuus pysäytti ajattelemaan tuota aikaa. Äärimmäisen kauniin, mutta nyt niin kuihtuneen uima-allasalueen läheisyydessä pystyi vieläkin aistimaan ilonkiljahdukset sekä veden loiskeen. Koko saaren ympäröivä todellisuus oli tuolla hetkellä kuin suoraan isoäidin lapsuusajan mustavalkoisista valokuvista…

Saarta tutkittuamme palasimme leirintäalueelle. Vanhat ukot olivat pystyttäneet teltan. Olimme menneet aamulla lipsauttamaan, ettei meillä ole telttaa mukana (uskokaa tai älkää, onnistui Japaniksi). Olimme sanattomia. Mitä näillä kodittomilta näyttävillä miehillä oli mielessä, ja mistä he edes teltan olivat saaneet? Moni arvoitus jäi ratkaisematta. Onneksi tämä ei. Kävelystä uupuneena kävimme päiväunille.

Lauantai 17:35
Herasimme pimean laskeuduttua. Saaren kaksi majakkaa aloittivat asken koko taivaan valaisevan naytoksen. Valojuovat viistavat taivasta laakson molemmissa paadyissa. Illan tultua tuuli on yltynyt miltei myrskyksi. Telttamme heiluu pahaenteisesti. Yoksi on luvattu kovaa sadetta. Lahdemme tutkimaan lahiseutua uudelleen.

Vierailimme Anchor Pubissa, ainoassa konkreettisesta paikassa, jonka olemassa olosta saarella etukäteen tiesimme. Tapasimme pienen ja piskuisen pubin australialaisen perustajan japanilaisen vaimon, yhden kolmesta Englantia puhuvasta saarelaisesta. Saimme todella suureksi yllätykseksemme myös tietää naapurissa ravintolaa pitävän japanilaisen miehen puhuvan Suomea. Kiehtovaa.

Lauantai 22:25
Trooppinen sade on piessyt tuulen riepotteleman telttamme. Tavarat ovat onneksi sailyneet suhteellisen kuivana. Myrskyn jaljilta saa on kuitenkin selkiytynyt. Edessamme pimeyden keskella aukeaa ehka kaunein tahtitaivas jonka elaessani olen nahnyt. Saimme hehkuvan nuotion tyngan syttymaan. Kosteat kengat ja vaatteet kuivuvat nopeasti heinasirkkojen saestaessa taustalla. On aika avata shochu pullo.

Ilmaisen tien alku

Heräsimme sunnuntaina varsin tehottomaan päivään. Edelleen mysteeriönä pyörivät leirintäalueen ukot istuivat telttamme ulkopuolella. Heikko hermoisempi voisi – öh – hermostua. Halpa-adventurematkaaja on kuitenkin tottunut mitä erikoisimpiin tilanteisiin, eikä koe nukkumistaan tuijottavia ylimääräisiä silmäpareja mitenkään epäilyttävänä. Pikemminkin, kyseisistä tilanteista voi saada aina jotain (kulinaristisesti) nautinnollista aikaan.

Sunnuntai 08:35
Telttamme oven edessa istuvat vanhat ukot ovat tuoneet meille pussillisen guava hedelmia seka tolkilliset mehua. Todella outoa. Eilinen lika pitaa pesta pois, mutta jaatava suihkun vesi ei erityisesti innosta. Vaihtoehtoja ei ole.

Vaeltelimme toisen päivän kaupungilla. Tarkoituksena oli vuokrata auto. Tokiosta käsin 60 km2 kokoinen 9000 asukkaan saari vaikutti varsin pieneltä. Paikalle päästyä tajusimme vuorenrinteiltä kertyvän kilometri kaupalla lisää matkaa taivaltamiseen. Auto olisi tullut enemmän kuin tarpeeseen. Ongelmaksi tällä kertaa muodostui Euroopan Unionin ajokortti. Poliisiaseman kieltätaitamattomat sedät sekä täti vahvistivat, että Japanissa kelpaa kansainvälisen ajokortin lisäksi muun muassa Saksalainen sekä Ranskalainen ajokortti. Luotettaviin lähteisiin perustuvaan tietoon nojaten väitimme kyseisten maiden korttien olevan täysin samaa EU mallia. Selitys ei kelvannut. Mappi niputettiin samaan pinoon Alin anomuksen kanssa saada käyttää erilaista nimikirjoitusta, kuin 9 vuotta vanhassa passissa ilmenee.

Tilanteesta tuskastuneena päätimme etsiä käsiimme ilmaisen internet yhteyden. En tiedä oliko muutaman lyhyen viestin lähettäminen kahdeksan kilometrin kävelemisen arvoista, mutta tulipahan ainakin tehtyä. Pitkästä taivaltamisesta nälkiintyneinä etsimme käsiimme lounaspaikan. Kyseinen “ruokala” on ehkä erän mielenkiintoisimmista lounas kokemuksistani. Tiivistettynä todettakoot, että todellista halpamatkailua ei voi kokea, ellei istu syomassa 50 sentin hintaisia perunapihveja supermarketin roskakatoksessa.

Sunnuntai illan ohjelmaan kuului toinen käynti Anchor Pubissa. Astuessamme ovesta sisään, surffarin näköinen vaaleatukkainen mies alkoi laulamaan Mitä kuuluu Marja-Leena -kappaleen ensisäkeitä. Suurta hämmästystämme tahditti ‘artistin’ varsin mielenkiintoisesti esittämä lause: “I am a Japanese juoppo!”. Elämää se on tämäkin. Tunnelma alle kymmenen paikkaisessa pubissa oli varsin hilpeä. Pientä alkulämmittelyä vaati myös tottuminen näkyyn baarin omistajista tiskin takana tuopit kädessä.

Lämmin kylpy

Maanantai aamu valkeni sateisena. Makasimme teltassa pitkään. Ipod pääsi pitkästä aikaa käyttöön. Kellon lähennellessä miltei puolta päivää kömmimme tihkusateiseen ulkoilmaan, jossa odotti seuraava iloinen yllätys.

Maanantai 10:50
Lahdemme kohta kylpemaan eilen leirinta-alueelle saapuneen ukkelin kanssa. Tyyppi on tullut tanne kalastamaan ja vuokrasi asken jaatavalle loyhkaavan pakun. Puhelimen akku vetelee viimeisia, enka valttamatta pysty kirjoittamaan enaa muistiinpanoja.

Matkasimme epävarmasti haisevaa pakua ajavan miehen kyydissä kuumalle lähteelle. Pilvisen sään kylmettämät varpaat huusivat hoosiannaa laskeutuessamme kuusikymmentä asteiseen miedosti suolaiseen, suoraan vuoren syvyyksistä pulppuavaan veteen. Onseneita ei sen enempää voi edes kuvailla. Ne pitää itse kokea. Kuumassa vedessä viereistä vesiputousta ihaillessa ajatukset katoavat kokonaan pois tältä planeetalta…

Illaksi – kuten tasaisen varmasti joka päiväksi – oli luvattu pilvetöntä. Suunnitelmissa oli lähteä valloittamaan Hachijo Fuji Sania yön pimeydessä, tarkoituksena vangita Tyynenmeren takaa nousevat auringon ensisäteet. Tulivuori on vajaa 900 metriä korkea. Noin kaksi kolmasosaa matkasta vuorella kulkee auton mentävä tie. Loppu oli pelkkää utopiaa. Koska emme olleet kaikista kituutteluista huolimatta saaneet vuokrattua autoa, saati sitten luottaisimme satunnaisen baarista tulijan ottavan meidät keskellä yöllä kyytiinsä, olimme valmistautuneet kävelemään noin tunnin matkan vuoren juurelle. Varusteiksi vuoren valloitukseen ostimme sadalla jenillä led-valolliset sytyttimet.

Varsinainen valmistautuminen matkaan alkoi pistäytymisellä Suomea puhuvan kaverin ravintolaan, Red Chilli Pepperiin. Tässä sivussa seuraaville matkaajille mainittakoot, että tämän kokin luomukset pieksevät monet patonkimaan pulleilla pyörylöillä palkittujen wannabe kokkien kiukulla kärvistetyt illalliset. Baarissa samaan aikaan asioinut saarelainen kehoitti meitä vakavasti harkitsemaan ylös autolla menemistä, sekä ylös kiipeämistä valoisan aikaan. Jätimme juopon jutut omaan arvoonsa.

Sateen runtelemat matkaajat

Itse kipuaminen vuorelle alkoi erittäin positiivisissa merkeissä. Saavutimme vuoren juuren vajaassa tunnissa. Pimeä vaellus jyrkkää asvalttiylämäkeä alkoi. Kierrettyämme puolisentoista tuntia puuduttavaa tietä, ensimmäiset huolestuttavat merkit alkoivat ilmestyä taivaalle. Tumma pilvimassa alkoi puskea horisontista kovalla vauhdilla. Ensimmäiset sadepisarat tipahtelivat päällemme. Jatkoimme vielä hetken kiipeämistä, kunnes kaatosade alkoi. Onnekkaina sunnuntai turisteina olimme ottaneet pressun mukaan. 1.8 x 1.8 metrin kokoinen keltainen pressu suojasi meitä pahimmalta kastumiselta. Matkamme ei kuitenkaan edennyt joutuessamme istumaan paikoillamme sadetta pitelemässä. Aika alkoi juosta meiltä karkuun. Enemmän ja vähemmän pidemmän odottamisen jälkeen sade taukosi, vain alkaakseen uudelleen taivallettuamme seuraavan puolituntisen. Olimme saavuttaneet asvaltoidun tien pään. Olimme tosin kertaalleen jumissa pressun alla. Vajaan kolmen tunnin kävelyn sekä muutaman tunnin istuskelun jälkeen mielessämme oli oneway only. Ja se ei ollu alas.

Matka jatkui aluksi tiheän viidakkopolun kautta todella jyrkkään nousuun, joitain rappusten kaltaisia pitkin. Väsymys sekä steppi tuntiakin tuskaisempi kipu poltti reisiä jokaisella askelmalla. Monien lyhyiden taukojen jälkeen aloimme saavuttaa huippua. Sateen takia karkuun päässyt aika oli kuitenkin juossut ylös ennen meitä. Taivaanranta alkoi hiljalleen kirkastua paksujen pilvien takaa. Matkaa ei ollut kuitenkaan enää paljoakaan jäljellä ja saavutimme huipun ennen päivän kirkastumista. Huipulla, noin 900 metrin korkeudessa jäätävä tuuli piiskasi kasvojamme sekä kosteita vaatteita. Hakeuduimme Taru Sormusten Herrasta -maisemassa kraaterin reunalle tuulensuojaan lepäämään sekä aamiaistamaan. Kameran akku väänsi itsensä myös tappiin, ja jouduin turvautumaan kännykän surkeaan kameraan.

Vaeltaessamme takaisin alas tajusimme, miten jyrkkää nousua, mutta etenkin huonokuntoisia yli 30 cm korkeita portaita olimme tunnin nousseet. Epätoivo olisi iskenyt jos vaatimattomia valojamme olisimme vilauttaneet yön pimeydessä. Takaisin vuoren juurelle päästyämme olimme totaalisen poikki. Viimeinen vaihtoehto tuli käyttöön. Peukalo nousi kohti taivasta, ja ensimmäinen auto pysähtyi kyyditen meidät leirintäalueen portille asti.

Epätoivoinen yritys

Toivuttuamme yöllisestä seikkailusta aurinkoiseen tiistain puoleenpäivään mennessä, vanha kyyryselkäinen mies – joka sittemmin osoittautui leirintäalueen vapaaehtoistyöntekijäksi – tuli hakemaan meitä syömään. Saarella tarjoillaan turisteille (joita käsittääksemme ei muita saarella lisäksemme ollut) ruokaa tiistaisin, torstaisin sekä lauantaisin. Kyllä. Ilmaiseksi. Mahat miltei täysinä pääsimme soittamaan Japanilaisia rumpuja rumpu-sensein tahdittaessa meininkiä. Valitettavasti kamera oli latauksessa, eikä kyseisestä tapahtumasta ole kuvallisia todisteita. Tuona pienenä hetkenä, joilloin rumpujen päätä huumaavat tahdit kaikuivat pitkin laaksoa, pieniin päihimme syntyi uusi idea. Nousisimme toisen vuoren – matalamman, mutta todella laajan sekä laaksoisen, yli saaren toiselle puolen Onseihin, ilta-aurinkoa sekä Tyynenmeren tyrskyjä ihailemaan.

Lähdimme kylmäpäisesti matkaan kohti tuntemattomia kilometrejä. Aamuisesta peukalokyydistä viisastuneena päätimme pysäyttää ensimmäisen vuoren rinnettä kipuavan auton. Ystävällinen maalaismies piti Japanin kielellä ideaamme kävellä vuoren yli kahjona. Syystäkin. Ystävällinen miekkonen otti meidät kyytiinsä. Kipusimme piskuisen avolava pakun lavalle. Parin kymmenen kilometrin matka kiemurtelevaa kapeaa tietä ylös, välillä alas, alkoi.

Yllätykseksi tämä maksullinen, mutta mahtipontisella paikalla sijaitseva Onsen oli kiinni. Hetken tilannetta pällisteltyämme ylempää vuoren rinteeltä kuului huuto. Kuudessa kymmenessä menevä, pitkätukkainen surffarimies (kyllä!) kutsui meidät omistamiensa bungalowien pihaan. Kyseinen renttu oli lähdössä itse Onseniin, siihen ilmaiseen, ja lupasi viedä meidät mukanaan. Täydellistä. Etenkin, eräs toinen kylpijä heitti meidät takaisin kaupunkiin, pysähtyen jopa super marketin pihaan odottamaan meidän ostoksilla käyntiä. Ali tosin kärsi hienoisista ongelmista, tyypin käskettyä allekirjoittaneen auton kabiiniin Alin kärvistellessä avolavalla reippaassa ylinopeudessa mutkittelevalla tiellä.

Saari: nähty.

Päivä oli päättynyt mukavasti. Pilvettömän, mutta todella kylmän yön jälkeen päätimme suunnata takaisin laivalle keskiviikko aamuna. Uusien ystävien ennen aikaisesta lähtemisestä harmistuneet vanhat ukot seurasivat tavaroidemme pakkaamista. Laivaliput ostettuamme tajusimme polttelevan faktan. Ruokaa ei ollut jäljellä eikä laivan ylihinnoiteltu hotdog -automaatti ei erityisemmin kymmenen tunnin päivämatkalla kiehtonut. Aikaa laivan lähtöön oli puoli tuntia ja lähimpään convinient storeenkin oli liikaa matkaa. Vaihtoehtoja ei ollut. Peukalo nousi uudelleen kohti korkeuksia. Epätoivoisesti aika raksutti kymmenen minuuttia eteenpäin. Hädässä olevia ei autettu, kunnes kertaalleen jo ohi ajanut viehkeä rouvashenkilö poimi meidät kyytiinsä. Matka oli todella nähty, etenkin, kun paluu matkalla satamaan peukalomme onnistui pysäyttämään Suomea pulisevan kokkikaverimme.

Keskiviikko 10:20, viimeinen merkintä Kapteeni Ebbe Dickin lokikirjaan
Katselemme taaksemme jäävää Hachijo Jiman saarta. Auringossa kylpevä unohdettu paratiisi on painumassa horisontin taakse. Aikoinaan, 400 vuotta sitten tulivuori purkautui luoden saaren nykyisen ilmeen, josta pienenä muistona mustalla rannalla kyhjöttää rapistuvien lomakohteiden vieressä laavakivet. Enää ei ole iloisia turisteja valloittamassa saarelaisten sydämiä tai täyttämässä uinahtelevaa yöelämää. On vain saarelaisten selviytyminen arjesta – ja alkoholismista.

Comments are closed.