Ympäristön ystävä

Seesteinen viikonloppu on alkanut. Väsynyt viikko on jäämässä taakse, toivottavasti tämän tuskaisen väsymyksen kanssa. Vaikka lepääminen onkin seuraavien päivien johtava suunnitelma, ei pienessä tatamimattohuoneessa koko elämäänsä voi mädättää. Ainakaan sen jälkeen, kun on kuullut kauhutarinoita ihmisiä – tai ainakin ihmisen nahkaa – syövistä tatamitoukista. Kyseiset eläimet asuvat kaislasta tai vastaavasta höttömateriaalista kyhätyissä tatamimatoissa. Nuo pienet nilviäiset aktivoituvat kosteassa ja pimeässä, vääntäytyvät ylös matoista ja suuntaavat aterioimaan. Toisinsanoen yöllä futonpatjalla hikoilevat turistit ovat täydellistä ravintoa näille pienille, mutta sitäkin sisukkaammille hyöntesille.

Epämääräisten siivousyritysten jälkeen kohtalainen nälkäkin olikin jo täysin tiedostettu. Tuttu ja turvallinen Shirokaya isakaya tarjoili tällä kertaa lohkoperunoita, lammasta, tulisia nuudeleita, ceasar salaattia, sekä … päivän häpäen aihetta, valasta. Henkilökohtaisen tietolähteeni mukaan valasta pyydystävät enää Norja ja Japani, mahdollisesti Islanti. Harvinaisuudesta kun on kyse, pitihän sitä kokeilla, viiden euron hintakaan ei päätä huimannut. Pinnalta nopeasti ruskistetun, muuten raa-an, maailman suurimman nisäkkään syömisen jälkeen alkoi armoton morkkis. Kuinkakohan monta kaveria tuollakin tyypillä oli Tyyneenmeren asuimistoilla, ja kuinka monet sukulaiset häntä jäivät kaipaamaan raukan saatuaan nahkaansa kiljuvien kinkeroiden harppuunan nuolen… Itse liha oli todella tummaa, hyvää ja maukasta, hieman raa-an hevosen kaltaista. Nostaessamme maljaa raukan muistolle, lupasin itselleni tämän jäävään viimeiseksi valaaksi, johon hampaillani kajoan.

Rauhallista perjantai iltaa ei voi täysin rauhallisesti kuitenkaan lopettaa. Suuntasimme paikalliseen videovuokraamoon, jossa pääsin ensikertaa kirjoittamaan nimeni katakanalla. Hankalaa. Paikallisisten kanssa alkaa hiljalleen tottua asioimaan jouhevammin, ja Teppo-Merilokkipätkän vuokraaminen onnistuikin poikkeuksellisen helposti. Ikävä yllätys kuitenkin odotti palattuamme kämpälle. VHS nauhuri Alin asunnosta sentään löytyi, toiminta olikin sitten toinen juttu. Oikeaa kanavaa ei löytynyt, kaukosäädin oli kadonnut, ja mikä parasta, nauha juuttui kahdesti sisään. Elämä vaan joskus potkii vastaan. Toisaalta, ehkä kohtaloksi oli tarkoitettu Steven Seagalin vaihtaminen läppärin näytöltä pyörivään “Super Size Me” rainaan. Sopivaa viihdettä valas vatsassa -oloon.

Seuraavaksi alkaa tulevan lomaviikon suunnittelu, jolloin ainakin osa porukasta suunnannee pohjoiseen. Tänään kuitekin löysimme oman paratiisimme. Kymmenisen tunnin laivamatkan päässä Tokiosta siintää seitsemän trooppista tulivuorisaarta. Halpaa, lämmintä, ei tekemistä. Mitä nyt vuorilla haikkailu, rannalla löhöäminen, auringon palvominen, syöminen… Täydellistä. Sori kaverit. Perinteisen Japanin näkeminen jäänee seuraavaan kertaan. :)