Hiljalleen edennyt lauantai ilta toi mukanaan - yllättäen - hienoisen nälän. Päätimme katkaista länsimaisen lihan ihanoinnin, ja siirryimme Koenjin aseman viereen isakaya’an. Isakayalla tarkoitetaan tietyn tyypistä tunnelmallisesti sisustettua paikkaa, jonne ihmiset tulevat nautiskelemaan ruoasta sekä juomasta. Annokset eivät koolla päätä järin huimaa, suurin osa asiakkaista lieneekin useinmiten paikalla vain viettämässä iltaa. Tämän kaltaisissa paikoissa asiakkaan odotetaan kuitenkin tilaavan ruokaa, eikä pelkästään heittäytyvän kapakkatunnelmaan huomaan.

Tässä kyseisessä isakayassa olemme vierailleet pariin otteeseen aiemminkin paikallisten kavereidemme kanssa. Koska tämä Shirokiya -niminen paikka on varsin kohtuu hintainen, päätimme sen antaa tyydyttää suuren nälkämme. 4000 jenin hintaan (noin 30 euroa) nautimme suolaherneitä, kanan sisäelimiä, lammasta, todella paljon lohkoperunoita sekä pullon sakea, joka hienoisen kieliongelman takia osoittautuikin viinin sijaan todella vahvaksi viiniksi. Tuohon samaiseen hintaan sisältyi myös paikalle saapuneen kaverimme Izumin oluet. Yksittäisistä tuotteista tuossa kyseisessä paikassa tuopillinen olutta oli ehdottamasti kallein, noin 5 euroa. Isakayat ovat varsin mukavia paikkoja viettää iltaa myös isommalla seurueella. Paikalliseen tyyliin kuuluen, ruokaa tilataan useita erilaisia annoksia kaikille jaettavaksi. Bonuksena tarjoilijat ovat varsin kärsivällisiä, ja sapuskaa voikin tilailla ripottain hiljalleen pitkin iltaa.

Sunnuntai päivänä lähdimme käymään Harajukussa. Friikisti pukeutunutta porukkaa ei ollut nähtävästi sateiselta tuntuvan sään takia paljoakaan liikkeellä. Tungosta tosin muuten riitti muillekin jaettavaksi. Vaatevalikoimat ovat Harajukussa jotain aivan käsittämätöntä luokkaa, vaikka liikkeet pääsääntöisesti ovat vain piskuisia putiikkeja. Merkkituotteiden hinnat ovat selkeästi Suomalaista tasoa alempana. Täydellinen paratiisi jokaiselle itseään arvostavalle shoppaajalle. Omia suosikkejani ovat surffiliikkeet, joista eräästä jouduin kauan kaipaamani pienemmän olkalaukun lunastamaan.

Sokerina pohjalla uuden SafriDuon harjoitus arena, Koenjin Pal-Streetin peliluolan rumpupeli.

Seesteisenä lauantai iltana voi sattua mitä erikoisimpia asioita. Kuten esimekiksi teet kuten Ali, ja alat ihmetellä, miksi huoneen ja keittiön välinen seinä on metrin paksu ja ontto. Tämä perinteisesti keskiajan ritarilinnoista tuttu salakäytäväteoria otettiin uudelleen pohdintaan illanmittaan. Hienoisen mittailun sekä pohtimisen jälkeen siirsimme kirjahyllyn. Yllätys yllätys, ovihan se siinä.

Koska paikalliset käyttävät pienissäkin remontointi- sekä korjailuaskareissa ammattiapua, oli kyseisen oven piilottanut henkilö nähtävästi kuvitellut oven pysyvän kiinni antamalla ammattilaisen ruuvata kahvat ovesta pois. Koska näppärän tee-se-itse-halpamatkaajan tiedonjano tunnetusti on varsin suuri, ei kahvaton ovi kauaa jullikoita pidätellyt. Hienoisen saksilla sekä ruuvimeisselillä säätämisen jälkeen ovi aukesi. Noin metrin kapea ja kolmisen metriä pitkä koppi ei ollut varsinainen stairway to heaven, pikemminkin portaat alakertaan. Epäilyttävää.

Tähän astisten mörköryhmätutkimusten perusteella olemme kartoittaneet alakerrassa asuvan vanhan ukkelin olevan mitä todennäköisimmin vuokraemäntämme tai tämän miehen isä. Poikkeuksellisen tarkkojen tiedustelutietojen ansiosta olemme myös varsin tietoisia, että alakerran asunto on varsinainen paskaläjä. Emme siis epäile enää yhtään, mistä eräs lyhyen elämän päähänsä tullut torakka oli ‘puhtaaseen’ keittiööni eksynyt. Epäilyksemme nousi asteelle ’suuri’. 1+1=69, eli selkokielellä: ulkomaalainen, viriili sekä hyväkroppainen nuori vuokralainen + salakäytävä + vanha ukko = pervoa. Pikimmiten telkesimme oven takaisin paikoilleen. Loppuhelpotuksena voin kertoa huolestuneille lukijoille, ettei Alin nyttemmin kuitenkaan tarvitse pelätä yllättävää penetraatiota salakäytävästä toiseen käytävään. Ovessa oli kuin olikin salpa, jolla alakerran asukkaan voi pitää oven turvallisemmalla puolella. Elämä siis kiertää edelleen vanhoilla urillaan. Mörköryhmän tutkimukset jatkuvat.

Hieman taustatietoa junista. Kaikki junat eivät suinkaan kulje kahden minuutin välein, kuten Chuo-linella olemme tottuneet. Mennessäni perjantai illaksi Marjutin&Co suunnille, jouduin odottamaan vaihtoa jopa hehkeät 15 minuuttia parhaaseen ruuhka-aikaan kello 16:30. Samaisessa yhteydessä pääsin tutustumaan Tokion päärautatieasemaan. Koko ei koskaan voi korostaa liikaa, ainakin jos hengailee maailman suurimassa kaupungissa. Chuo-line saapui aseman länsilaidalle. Lohduttomat kyltit ilmoittivat matkaa etelälaidan laitureille, josta vaihtoni lähti, olevan 450 metriä. Tungoskin oli suunnilleen samaa luokkaa Stockan Hullujen päivien kanssa. Junan sukeltaessa ulos tunnellista eteen ilmeisty taas uusia pilvenpiirtäjiä. Samaisen radan varrelle sattui myös Tokionlahden ylitys, sekä Disneyland kiehtovine vetkuttimineen. 70 minuutin matka Tokion keskivaiheilta reunalle oli vasta puolessa välissä…

Tarkoituksena oli mennä Y’s Bariin, jossa perjantai-iltaisin saa noin 20 eurolla mahtavan All You Can Eat & Drinkin neljäksi ja puoleksi tunniksi! Valitettavasti paikka oli etukäteen buukattu täyteen, tai ainakaan parinkymmenen heebon poppoolla ei sinne ollut enää mitää asiaa. Edellisen korvikkeeksi suuntasimme Yhdysvaltalaiseen pizzeriaketjuun, joka noin 8 eurolla mainosti All you can eat tarjousta ilman aikarajaa. Shakey’sissä olusen hinnatkaan eivät päätä pahasti huimanneet. Vatsat ylitäysinä suuntasimme takaisin juna-asemalle sekä Marjutin kämpän suuntaan karaokettamaan. Porukkaa alkoi karsiutua hieman pois, eikä 14 euron hintainen kahden tunnin All You Can Drink tarjous kiinnostanut enää kuin vajaa kymmentä urheinta. Muutaman tunnin hoilottelun jälkeen olikin sopiva siirtyä parahiksi alkaneeseen kaatosateeseen. Sateenvarjoista sekä mitä erikoisimmista selviytymisyrityksistä huolimatta vaatteemme olivat märempiä kuin järveen upotettuina. Lits läts. Tyyppien asunnot olivat onneksi suhteellisen lähellä Karaokepaikkaa, ja ystävällisesti Bath’ilainen James lainasi kuivat vaateet. Loppuilta kuluikin sitten mukavasti porukalla pikkuhuoneessa vällyjen alla lämmitellessä sekä äärimmäisen kyllästyttäviä Jenkki sarjoja katsellen…

Kuten kaikki jo varmasti tietävätkin, Tokion junat eivät puolenyön jälkeen enää kulje. Käytännöllinen halpamatkaaja majoittuukin mukavasti kaverinsa luokse jumalattomia taksimaksuja vältelläkseen. Etenkin, kun aamulla odottaa erittäin herkullinen aamiainen - jota kerrankin ei itse tarvitse valmistaa. Kiitoksia vaan!

Alla vielä legendaarinen pinkki puhelin, joka erikoisen email osoitteen sekä nypittyjen kulmakarvojeni kanssa ovat etenkin Yhdysvaltalaisten vaihtareiden keskuudessa aiheuttaneet kummastusta seksuaalisesta suuntautumisestani. Tai voihan se olla, että itsekin olen hieman yksinkertainen, en vain yksinkertaisesti pysty tajuamaan miten tietyn värin voi määritellä kuulumaan tytöille tai pojille - etenkään kun kyse ei ole mistään Rainbow Brigdestä

Päivälle, jolloin päässä kumisee pelkkää tyhjää ja muutenkin varsin ristiriitaisia tunteita, on sopivaa mennä hakkaamaan rumpuja. Erityisen mahtava peli, josta olenkin kertonut jo aiemmin, sai meidät taas hikoilemaan kuin pienet porsaat. Hyvä juttu, eipähän tarvinnut ainakaan etsiä saunaa.

Olin ajatellut kirjoittavani vasta viikonlopun jälkeen, mutta tänään tuli sellainen pommi, että pakko on informoida. Torstaisin ja perjaintaisin Japania opettaa eri maikka, ehkä noin kolmessakympissä oleva, todennäköisesti tarkoituksellisesti nörtiksi nunnaksi pukeutunut leidi. Kikattelusta päätellen tyttömäisyys hiukkasen paistaa kuitenkin läpi… Kollegaansa verrattuna tämä opettaja puhuu todella hyvää Englantia - tosin ei meille. Oppimisen kannaltahan tuo pelkkä Nihongon kuuleminen on hyvä juttu, toisaalta kiva olisi jos jotain edes tunnilla jümmartaisi. Ehkä sitten ajan kanssa.

Anyway, tänään harjoittelimme toisen ihmisen esittelyä. Koska pelkkien kuvien kanssa homma ei hoitunut ilmeisesti riittävän sujuvasti, opettajamme kiskaisi kassistaan esille käsinuken. Tuo karateasuinen pupet-hahmo ei mikään turha tyyppi ollutkaan. Opettajan omatessa hieman ongelmia käsitellä figuuria, Pupetti alkoi huutamaan taistelukäskyä. Hmmm. Propagandaa á la Nihon?

Ainiin, kateellisille piti vielä mainita, että viikonlopuksi on taas luvattu lämmintä tuollaiset 30 astetta. Saunaan lienee turha mennä… (jos täältä sellasta nyt edes löytää)

Elämäni pisin koulupäivä on nyt enemmän tai vähemmän onnellisesti takana. Illalla oli vielä muutamat hiragana harjoitukset, huomiseksi taas tentti. Koulusta ei edelleenkään erityistä kommentoitavaa, mutta suosittelen lämmöllä tänään alkanutta Institution and Development Management kurssia. Erittäin positiivisesti yllättänyt professori on ollut mukana Lähi-idän ja Intia/Pakistanin rauhanneuvotteluissa sekä kehittänyt kehitysmaiden valtiollista ja muuta instituutionallista toimintaa markkinataloutta tukemaan. Kehitysmaa- sekä taloustiedettä juuri sopivasti yhdistettynä. Näitä saisi kyllä löytyä koto-Suomestakin…

Toinen yllätys tälle päivälle oli se tavanomainen: kamera oli taas kotona. Ruokailimme lainopillisen tiedekunnan pränikässä rakennuksessa, kukkulan päällä kuudennessa kerroksessa. Valitettavasti sisätilat olivat tosin täynnä, ja jouduimme siirtymään huikeille terassinäkymille. Jos ei nyt mitenkään erikoinen kokemus ollut, mutta en kyllä aiemmin kattojen päällä, valtaisan pilvenpiirtäjähorisontin piirtyessä sumun läpi, ole ruokaillut.

Huomenna tarkoitus olisi vierailla Tokion toisella laidalla Marjutin nurkilla. Tiedossa ilmeisesti jotain pientä bileen poikasta. Maanantaiksi sitten sattuukin sopivasti kansallinen vapaapäivä, ja mahdollinen matka Osakaan … tai minne tahansa riisipeltoja katsomaan. Päätin vielä lopuksi jakaa pieneksi päivän piristykseksi Vilmalta saamani viisauden myös muillekin: “life has a funny way of helping you out when you think everythings going wrong and everything blows up in your face”. Kiitos kaunis!