Puhe-elin

Heräsimme eilen perjantaina paikalliseen vapaapäivään. Alien-ID:n hankkiminen sekä pankkitilien avaaminen siirtyi suosiolla seuraavalle viikolle. Eurooppalaisesta tyylista poiketen kansallisena vapaapäivänä kiinni eivät ole kaupat. Junia kulkee extra määrä ja super pitkinä. Näimme jopa ensimmäistä kertaa legendaarisia sisäänsurvojia valkoisine hanskoineen. Ihmiset (salarimäänit) suuntaavat perheinen keskustoihin shoppaamaan. Päätimme itse liittyä tuohon valtaisaan massaan ja suuntasimme Shinjukuun, yhteen suurimmista keskustoista joka sijaitsee vain muutaman junapysäkin päässä meistä.

Shinjukulla on varsinaisesti kaksi eri puolta jonka asema jakaa. Toisella puolella on business district, hulluja pilvenpiirtäjiä peräjälkeen. Alue on siistiä ja suhteellisen väljästi kansoitettu vapaapäivänä. Mielenkiinnosta kuitenkin tutustuimme hieman alueen pääkatuun. Alden tarvitsi löytää rahanvaihto-byroo, jota sitten paikallisesta juppihotellista kävimme tiedustelemassa. Shinjukun ehdottomasti mielenkiintoisempi puoli on kuitenkin shopping area (tai miksi sitä haluaakaan kutsua). Neonvaloja sekä vilkkuvia kinkero-kirjaimia olimme nähneet kasapäin jo Koenjin kaupustelukaduilla, mutta tämä pisti kyllä täysin sanattomaksi. Jättimäisia tavarataloja vierivieressä silminkantamattomiin… ja ihmisten määrä oli jotain täysin käsittämätöntä. Alueen ajotiet oli suljettu ja porukkaa vaelsi koko väylän levyydeltä suuntaan ja toiseen.

Ensimmäinen tutustumiskohde oli tavaratalo Lumine. Hieman Stocka -tyylinen tavaratalo tyydytti ihmisten ostoshaluja kahden vierekkäisen tavaratalon voimalla. Lumine ‘kakkosesta’ oli määrä löytyä myös kaipaamamme rahanvaihto. Ensimmäinen kosketus paikalliseen byrokratiaan tulikin sitten siinä samalla. Ohjeissa luki tyyliin ‘jos vaihdat yli 2,000,000 jeniä laita syntymäaika ja osoite’. 60 euron vaihto ei käsityksemme mukaan ylitä tuota kahta miljoonaa jeniä. Tästä huolimatta paikalliset virkailijat eivät suostuneet toimimaan ilman Alden osoitetta. Passiakin olisi kaivattu, mutta siihen hätään yllättäen kaveria ei ollut saatavilla. Ymmärrämme täysin hyvin jos tiukalla syynillä yritetään hankaloittaa erinäisiä valuuttaan liittyviä rikollisia toimia, mutta kyse tosiaan oli kuudestakymmenestä eurosta. Eismtn. Maassa maan tavalla :)

Kierros jatkui tavarataloa sen enempää tutkimatta seuraaviin. Vuorossa oli noin 8 kerroksinen tavaratalo joka sisälsi ainoastaan nuorten (15-25?) naisten vaateliikkeitä. Tai, no oli siellä yksi dj-tavarakauppa sekä räp-vaateliike. Minulle henkilökohtaisesti on täysin käsittämätöntä miten karvainen iso köriläs löysissä vaatteissaan saa myyjät frendeikseen heittämällä muutamat tyhmän sormien napsautuksen. Anyway, Alde kyseli Japanin kielisestä räpistä liikkeensä näköiseltä myyjältä. Tyyppi oli hiukan hämmästynyt enkusta eikä osannut oikein auttaa. Jatkoimme matkaa tyttöjenvaateliikkeitä kohti (tässä vaiheessa pitää mainita, että parikymppiset tytöt pukeutuvat kuin pornoleffojen starat). Räppiliikkeen jätkä juoksi perään ‘jou mään, pliis ton kou’! Mentiin takaisin liikkeeseen, Japaninkielinen räpäytys lähtipyörimään ja Ali sai mukavan juttutuokion Tokion Westside shitistä.

Muutamien tavaratalo pyörähdyksien jälkeen pääkoppa oli jo senverta sekaisin, että päätimme ottaa hieman rauhallisemman jatkon. Kännykätkin olisi hankittava. Yhteistuumin suuntasimme Yodobashi Cameraan, yhteen suurimmista elektroniikkaketjuista. Puhelimen ostaminen kävi suhteellisen helposti kun kaupassa sattui olemaan yksi kieltä puhuva myyjä niiden muiden kolmenkymmenen joukossa. Ystävällinen naismyyjä täytteli puolestamme äärimmäisen epäselkeät lomakkeet. Valitsimme luonnollisesti halvimman, KDDI:n au -operaattorin joka tarjoaa jopa opiskelija alennukset. Tämän ihanan operaattorin ansiosta maksoimme puhelimista kiitetettävän könttäsumman, yhden jenin (pyöreät 0,008 euroa). Kuukausimaksutkaan eivät päätä huimaa. Hyvä diili, etenkin kun sain kauan odottamani pinkin puhelimen. Paikalliseen tyyliin olen jo aloittanut suunnitella puhelimeni koristelua. Kännyliikkeet tarjoavat suurenmoiset määrät erilaisia bling-bling-koruja ja timangeja puhelimeen kiinniteltäviksi, kaikista tarroista ja helisevistä roikuttimista puhumattakaan. Luuri on Sony-Ericsson jättimäisellä näytöllä. Luurissa ei tosin ole tekstiviestiominaisuutta, paikalliset kun niitä eivät käytä. Suurinta huutoa on kuitenkin lähetellä sähköpostia puhelimesta. Käytännöllistä sinänsä, kun email mahdollistaa pidemmät viestit ja toimii myös reaaliaikaisena.

Odotellessamme tunnin ajan puhelimien verkkoonkytkemistä tutkiskelimme pienehköä elektroniikkatavarataloa. Tuo kuusikerrosta korkea kompleksi siis kuulemma tosiaan on siitä pienemmästä päästä. Tavarat ovat reippaasti listahinnoiltaan halvempia kuin Suomessa, mutta todellinen elektroniikka keidas on kuulemma Akhibaran seutu liikkeineen, joista hintaa voi surutta tinkiä roppakaupalla alas. Seuraavalla viikolla suuntaammekin paikallisten privaatti-oppaidemme kanssa kameraostoksille ja kohti koulun valokuvauskilpailun gloriaa.

Tapasimme sattumalta meille entuudestaan tuntemattoman Sophian tutor-tytön ostoksilla Italiaanojen kanssa. Pienen rupattelun lomassa tajusimme asuvamme melkein naapureina Koenjissa. Mikä yhteensattuma! Suomalaisilla on ilmeisesti täälläkin hienoinen maine baarissa viihtyvänä porukkana. Ei tarvinnutkaan iltakymmentä pidempään odottaa, kun samainen tutori, Izumi, oli suuntaamassa kohti kotia ja soitti houkutellakseen meidät paikalliseen. Paikallisessa seurassa paikallisessa baarissa oli oikein kivaa, vaikka hienoinen adventure meininki puuttuikin tultin ollessa paikalla. Ilta oli kiva, ja saimmehan ainakin kaverin joka osaa opastaa parhaisiin bailuihin sekä elektroniikan tinkimiseen.