Tultiin tanaan koululle ns. orientaatioon. NS siksi, etta paikallinen orientaatio ei mita ilmeisimmin sisalla alkoholivirvokkeita, mika sinallaan on taysin kasittamatonta.
Sophia University on ihan kasittamattoman kokoinen. Talla paakampuksella on kokoa enemman kun Mikkelin keskustalla. Talla hetkellaki ollaan 17 kerroksisessa rakennuksessa (joita campuksessa on monta) compulabissa.

Nipponin valloitus jatkuu edelleen kiehtovissa merkeissa kielta taitamattomana. Junamatkalla (siis ensin tosiaan oltiin kovalla vaivalla saatu junalippu ostettua) juna pysahtyi tavallisesti kesken matkaamme olevalle asemalle kuulutuksen saattelemana. Vaki tyhjeni junasta sekunneissa ja jaimme katsomaan hammastyneena ‘et mita vittua’. Noin viiden minuutin odottelun jalkeen tuli uusi kuulutus ja kaikki laiturilla seisoneet ihmiset ryntasivat takaisin junaan ja matka jatkui. Seuraavalla pysakilla sama juttu. Tosin juna ei enaa lahtenyt eteenpain. Siina sitten tuntemattomalla pysakilla tuntemattomia merkkeja tihrustelemaan, josko loytyisi menopeli koulun suuntaan. Onneksi eras avulias ohikulkeva keski-ikainen rouva tokaisi “ilaaven”. Loppu hyvin, tata normaalia hitaampi juna tosiaan lahtikin oikeaan suuntaan laiturilta 11. Pidetaan mielessa vastaisuuden varalta.

Tiistai 20.9.2005 17:00 (GMT+2) - Keskiviikko 21.9.2005 22:30 (GMT+7)

Matka lähti siis vihdoin käyntiin. Tiettävästi viimeiset babat mallia kolme poistuivat vaihtoon. Kuten jo aiemmin mainitsin, turvallisen kyydin Finnairin suoralla Helsinki Tokio lennolla takasi perhetuttu kapteeni. Mukava turvallisuuden tunne ei kuitenkaan ollut ainoa saavutettu etu. Kapteenimme tiesi minun rakastaneen lentämistä siitä asti kun olen jotain osannut jokeltaa. Mikä siis olisikaan mukavampaa, kuin purseri ennen lähtöä kysymässä, haluasinko mennä ohjaamoon nousun ajaksi. Täydellistä! Korkealta MD yhdentoista ohjaamosta kiihdytyksestä kiitoradalla saa täysin toisenlaisen - ja niiiiiin täydellisen - kuvan mitä ahtaassa rottamatkustamossa.

Kotoa lähtiessä koettu haikeus unohtui kuitenkin nopeasti kapteenin ja perämiehen perehdyttäessä minua lukuisiin nippeleihin ja nappeleihin, hieman ilmailun teoriaan sekä tietenkin navigointiin. Hämärän käytyä Siperian ylle nukkumaan menoni kruunasi vielä muutama tähdenlento sekä jonkun epämääräisen sateliitin aurinkopaneeleista kimaltava valo, kaikki nautittuna ohjaamon valtavalta tuntuvista ikkunoista. Suureksi yllätyksekseni lennon erittäin mukava purseri ohjasi minut oman paikkani sijasta lentoemäntien lepotilaan, nukkumaan business-luokan mukavuuksissa täydessä makuuasennossa. Voisiko enempää toivoa? Ei, tälläistäkin oli vaikea uskoa todeksi.

Yö lentokoneessa jatkui rauhallisesti kunnes Nipponin maan suunnasta kajastava valo oli osunut edelleen äärettömän Siperin yllä Finnair-zero-seven-three-heavy -tunnuksella lentevän koneen ikkunoihin. Perinteisen lentokoneaamiaisen jälkeen odotinkin jo innolla kutsua takaisin cockpittiin, ehkä lennon mielenkiintoisinta sekä riskialtteinta tapahtumaa seuraamaan. Korkeus vajosi nopeasti 33000 jalasta neljääntuhanteen. Maata ei silti vieläkään näkynyt. Aamuista Tokiota peitti paksu pilvi- ja sumuverho. Vasta lentokoneen kimakan naistietokoneäänen kuuluttaessa ensimmäisen kerran liian alhaisesta korkeudesta maa tuli näkyviin, todella lähelle. Korkeus laskeutui entisestään kunnes kiitorata tuli esille sumusta. Normaali pehmeä laskeutuminen tuntui yllättävän korkeajännitykseltä koneen keulalta katsottuna ja etenkin kaikkia laskeutumiseen liittyviä toimia seuratessa. Kiitokset mahtavasta elämyksestä Juha K:lle!

Matka kohti Koenjin kaupunginosaa alkoi. 70 minuuttia junalla Tokioon, kaksi vaihtoa ja perillä muutaman minuutin kävelymatkan päässä. Muuten ihan kiva, mutta rinkka oli aika painava, ja viimeisillä raahausmetreillä Alden laukun rengas petti. Heti alusta alkaen tajusimme Nipponin maan olevan täysin käsittämättömissä normaalilta länsimaalaiselta pullamössöperseeltä. Ei pelkästään tulkitsemisen varaa jättävät kirjaimet ja utopistisen kuuloinen puhe, vaan kaikki se järjestäytyneisyys, jolla tämä iso kaupunki pysyy jatkuvassa sykkeessä ja elämässä mukana…

Saavuttuamme asunnoille, hienosta alusta huolimatta hetken levehdys toi omat rakkaat mieleen ja tunnelma muuttui kuin seepran olisi teurastanut. Hieman epäselväksi jäi kuinka suuri osa johtui jetlagista, kuinka suuri osa jostain muusta, mutta kosteusongelmalle sekä pilaantuneelle hormissa muhivalle paistinrasvalle löyhkäävä keittiö-eteinen ei ainakaan parantanut tunnelmaani.

Ikävät asiat saa helposti kuitenkin unohtumaan - ainakin pieneksi hetkeksi. Pienehkö seikkailuretki lähiömme maisemiin avasi lopullisesti silmät tälle ainakin toistaiseksi käsittämättömälle paikalle. Koenji tosiaan on vain asuinalue, hieman rähjäisen näköisiä taloja (kuten arvatenkin kaikkialle Japanissa) sekä siistejä kävelykatuja kaikkialla. Tai ei sittenkään. Ne ahtaat auton mentävät kävelykadut olivatkin kaksisuuntaisia teitä, täynnä käveleviä sekä kaahaavia ja törmäileviä pyöräilijöitä. Varsinaisena yllätyksenä ei tullut se, että Englantia ei kukaan puhu, mutta se, että Koenjista löytyy useampia ”ostoskatuja” (tähän kohtaan ei ole oikein sopivaa nimikettä) oli montun täysin auki loksauttava ylläri. Nuo kolme-neljä muutaman kilometrin mittaista katua ovat täynnä pienen pieniä ravintoloita sekä putiikkeja. Eräänkin kadun suurin osa vaateputiikeista oli nuorille suunnattuja pääasiassa punk-henkisiä vaatteita. Tässä yhteydessä pitänee mainita, ettei kyseessä tosiaan ole Harajukun nuorisomuotihelvetti, vaan tavallinen ”Kantsun ostari” -meininki. Tosin kokoa tuplasti Itiksen verran. Käsittämätöntä.

Asiallisten liikkeiden bongailun lomassa tulee väkisinkin nälkä. Näppärät KY-halpamatkalaiset päättivät valita absoluuttisesti kurjimman näköisen kojun junaratasillan alla kulkevalta baarikadulta. Tuosta maittavasta makuelämyksestä köydyimme vain ja ainoastaan 300 jeniä mieheen (noin 2,3 euroa - Tokioko kallis paikka?!?). Valitsimme siis ruokamme kuvasta Japaninmaan kieltä toistaiseksi taitamattomina. Yksinkertaisella folkloristiikalla kuitenkin selvitimme, että kyseessä ei ole mustekalaa, jota selkeästi muissa annoksissa esiintyi. Makuelämys olikin varsin huikaiseva. Niin huikaiseva, että toisen palleron (kuudesta) jälkeen meinasin pyörtyä. Selkä kokkiin päin kuitenkin urhoollisesti taistelin jopa viisi palleroa kidastani alas. Yllättäen Ali söi kaikki kuusi omaansa. Palleroiden koostumuksessa ei sinänsä ollut mitään vikaa, riisiä katkaravuilla, mutta se jäätävän makuinen mauste, jossa koko kökkö oli joskus armoisina valmistusvuosinaan uitettu, tarjosi tämän kiehtovan ja varsin valitettevan omaperäisen maun.

Matkamme jatkui monien kiemuroiden ja koukeroiden kautta takaisin kämpälle, josta takaisin aseman ympäristöön. Oli tullut aika aloittaa erikoisten baarien listaaminen. Koska kukaan ei voi olla mestari syntyessään päätimme suosiolla jättää valjastuspaikat hieman myöhempään tutustumiseen ja odottamaan muun kokemuksen, sekä etenkin kielitaidon karttumista. Hieman turvallisemmaksi luokiteltava vaihtoehto tarjoutuikin läheltä kämppäämme. Wrestling Bar otti meidät omaksemme. Totesin äärimmäisen viihtyisän baarin olevan sopiva hengailuun myös muunkinlaisessa seurassa, kunnes noin 10 vuotta vanhat Wrestling ottelut alkoivat pyöriä kahdella televisiolla sekä seinänkokoisella näytöllä baarissa, jossa enintään oli 40 neliömetriä asiakastilaa. Kalliihkojen oluseiden jälkeen päätimme jatkaa matkaa asunnolle. Olisihan huomenna ensimmäinen koulu/infopäivä á la Sophia University. Koska väkivaltaiseksi luokiteltava baari oli täysin leppoisa ja mukava, ja koska Ali meinasi jokatapauksessa hankkia duunia, päätimme hänen ryhtävän Wrestling baarin tarjoilijaksi. Wrestling painijan asussa, mieluiten pinkeissä trikoissa tukka ysärityyliin tupeerattuna.

Lennon lähtöön enää 8 tuntia 40 minuuttia. Viimeiset tavarat pitäisi sulloa kasaan ennen matkaa jo kyllästymiseen asti hehkutettuun Nousevan Auringon maahan, mangan, nuoruuden sekä seikkailujen uudelle lähteelle. Tämän vuoden viimeinen päivä Helsingissä on alkanut synkän harmaana ja pilvisenä. Toissapäivänä paikallista aikaa kello 21 Tokio puolestaan nautti 26 celcius asteen lämmöstä poutasäässä, vastaavasti eiliselle oli luvattu pilvistä kolmellakymmenellä asteella. Huomenna - tosiaan sekä paikallista että Suomen aikaa - kesä koittaa Roopelle uudelleen. Mikkelin koleaan syksyyn Sophiasta saapunut Sakura heitti vielä viimeisessä mailissa, “muista sitten tosiaan ottaa paljon t-paitoja…”. Jep. Elämä on taas kertaalleen pakattu rinkkaan ja pukupussiin. Matka kohti vanhaa, mutta silti tuntematonta mannerta voi alkaa.

Rakkaat lukijat (jos teitä nyt ylipäänsä on), toivottanette minulle hyvää Siperian ylitystä. Palataan astialle mahdollisimman nopeasti!

Pitkään tätä kärvistelyä onkin kestänyt. Enää muutama päivä, ja menomatka Tokioon meneekin mukavasti perhetutun kapteenin kyydissä. Vieläkin, vaikka lähtö on jo ovikelloa soittelemassa, tuntuu oudolta käsittää lähtevänsä kauas ja pidemmäksi aikaa. Vilman pakkaussuunnitteluinnosta hieman viisastuneena ajattelin kuitenkin miettiä mukaani lähtevää omaisuutta. Vaikka tarkoituksena olikin rajata tavaroiden määrä mahdollisimman minimiin, on täysin käsittämätöntä kuinka materialistinen olemukseni veti magneetin lailla puoleensa pitkän listan enemmän ja vähemmän kyseenalaisia esineitä sekä vaatekappaleita. Listan sorvaamisesta ei kuitenkaan olla vielä ryhdytty tositoimiin, kuten rakas Vilma jo teki. Hänen pakkausoperaatiostaan hieman pelästyneenä päätin siirtää tavaroiden esille könyämistä vielä huomiseen. Tuntuu täysin ahdistavalta ajatus ympärillä pyörivistä vaatekappaleista näin koleisena krapulapäivänä. Aikaa joka tapauksessa on ruhtinaalliset kaksi päivää. Tässähän ehtisi vaikka Siperiaan matkustaa. Mutta en kuitenkaan matkusta Siperiaan, enkä Tampereelle. Lähden sohvalle.

Tiistai 06.09.2005

Lisäys listaan asioita joista voin olla äärimmäisen ylpeä. Sain kunnian olla toinen baba ever, joka valloitti ylväät ja miltei ylittämättömät kiinteät Kinkomaan kukkulat. Tiedän, kuulostaa siltä, että olisin käpälöinyt Wilsin rintoja. Tällä kertaa siitä ei kuitenkaan ollut kyse, vaan huomattavasti henkevämmästä asiasta: Kinkomaan Keisarikunnassa lisäkseni on visitoinut ainoastaan Meksikon matelija ja uuden kaktusgeneraation kärvistelijä, Rouva Ronski. Iloinen iltapäivämatka Tepon saattelemana Keski-Suomen nummille, sekä siitä edelleen eteenpäin, saatiin alkuun myöhään tiistai aamusta.

Seuraa valloitusohjeita tuleville matkaajille (jos ketään muuta nyt ylipäänsä enää visiitille hyväksytään):
a. Saapuessasi ’nimettömään liikenneympyrään’, kierrä ympyrä kymmenen kertaa vastapäivää ja jatka suoraan.
b. Kinkomaan Keisarikunnassa toisiaan on sairaala
c. Sitä entistä kyläkauppaa joka edeleen näyttää kaupan kaltaiselta ei kannata etsiä. Et löydä kuitenkaan.

Kiitos erittäin erittäin paljon houstauksesta Kinkomaan kuningattarelle Wilskille, oli oikein ihana nähdä vielä ennen vaihtoon lähtöä. Niin, ja se uunituore omenapiirakka oli erittäin erittäin hyvää (vaikka kermaviiliä ei ollutkaan päällykseen ).

Matka jatkui. Pikaetappina tällä matkalla oli Siilinjärvi ja isovanhempieni kesämökki. Iltahämärä alkoi kauniisti laskeutua kun vihdoin aloin saavuttamaan määränpäätäni. Pikainen pyrähdys kylän läpi ja muutamat mutkat tutuilla hiekkateillä. Perillä. Paikka, jossa olen ollut vähintään kerran kesässä, toisen talvella, syntymästäni asti, toivotti tervetulleeksi rauhallisella muuttumattomuudellaan. J.Karjalaisen sanoin, ’on kaikki niin kuin ennenkin’. Metsä ja pensaat taas ehkä hiukan kasvaneet, mutta sama punainen tupa ja perunamaa olivat vielä tallessa. Pimeys oli jo laskeutunut, enkä lähtenyt tarkistamaan puumajani kuntoa, kuten tavallisesti. Viime kesäisen muistikuvan mukaan se on jo hiljalleen lahoamassa. Ei. Niin ei kyllä sopisi käydä. Minun puumajani. Illan pelastukseksi löysin kuitenkin aivan mahtavan yöpaidan. Vilkaiskaa kuvaa, ei liene vaikeuksia päätellä mikä vuosikymmen on kyseessä :). Huomenna lisää.

Keskiviikko 07.09.2005

Oudon paljon asioita ehtii tekemään päivän aikana jos nousee ajoissa. Leikkasin noin 200 metria kuusiaitaa siistimpään kuntoon, vedin veneen vesille pientä ajalua varten vain vetääkseni sen takaisin vinssillä talviteloille. Hiemän saunaa ja keskikaljaa päälle ja päivä maaseudulla oli valmis. Siilinjärven kyläpahasessa en ehtinyt käymään, tosin voisin vaikka laittaa rahani likoon sen puolesta, etten mitään erityistä menettänyt. Fonttanellan kylpylään tuskin yksinään olisin mennyt laskemaan Suomen pisintä vesiliukumäkeä (uteliaille tiedoksi: ne about 100 metriä on ihan tyhjän kanssa).

Lentokone friikkinä suosittelisin möksää kaikille sijaintinsa puolesta. Rissalan sotilaskentän kiitorata on juuri sopivassa linjassa möksän kanssa, jotta pääsee tihrustamaan käsittämättömillä desibeleillä jyliseviä Hornetteja. Normaalimpi kiroaisi paikkavalinnan alhaisimpaan manalaan. Minua lähinnä ketuttaa kaukoputken puute. Ihan kuin ne 500 metrin päästä lentevät koneet ei muuten olisi riittävän lähellä.

Maanpäällä ja maaseudulla ei kuitenkaan tähän hätään tupsahtanut mitään mullistavaa. Elämä jatkaa sitä samaista verkkaista rataa tappiin asti. Tarinaharjun Golffiin en taaskaan ehtinyt. Tahkollakin on monena talvena jäänyt käymättä. Ei mitään yllätyksiä. Huomenna kotiin. Mikkelin kautta. Niin, ja lähtöön enää 307 tuntia.

Torstai 08.09.2005
Kuten monet jo tietävätkin, kotimatkalla mukaan lähti 24 päiväsakkoa sekä kuuden ja puolenviikon ajokielto 47 km/h ylityksestä.