Ihan vaan tiedoksi seuraaville paikan päälle tuleville: joka paikkaan tarvitaan alien-id ja sen hakemiseen menee noin 2-3 viikkoa. Vaikka asuntoloissa asuminen ei ole ollenkaan suositeltavaa - mitä nyt muilta vaihtareilta on kuullut - hyvä puoli niissä on nettiliittymät. Saamme tosiaan alien kortit vasta kolmen viikon kuluttua, siitä nettiliittymän avaamiseen menee kuukausi. Paikanpäällä ollaan ehditty olla silloin jo 2 kk. No, pärjäisihän varmaan ilman liittymääkin, mutta koulun compulabit sulkevat ovensa pääsääntöisesti kello 17.

Netin käytön hankaluudesta kyrsiintyneenä ostin 3000 jenillä (noin 23 euroa) langattoman vekkokortin. Kyseisen laitteen ei kuulemma pitänyt toimia muissa kuin Japanin kielisissä Windowsseissa. Kannattaa olla itsepäinen. Anyway, kortti sisään, ja kippaskappas, lähistöltä löytyi kaksi suojaamatonta wlan verkkoa. Ei muuta kuin skype käyttöön

Valokuvia ei albumiin vielä ole kertynyt jaettavaksi. En ole viitsinyt kantaa isoa järjestelmärohjoa mukana tropiikkisäällä. Pikkukamera olisi kuitenkin tarkoitus ostaa tällä viikolla ja voitte olla varmoja, että myös te, rakkaat lukijat tulette tietämään, miltä Tokio näyttää.

Kivikausien alkuajoista alkaen on tiedetty miespuolisten olioiden omaavan valtaisan ajattelupotentiaalin keskivartalon alueella, ainakin mitä erinäiköisiin vempaimiin tulee. Tällä kertaa elämämme on vienyt pehmeän sulon sijasta elektroniset vemputtimet, toisin sanoen henkilökohtaiseen kommunikointiin sekä ajantappamiseen käytettävä laite, mobiilitelefooni.

Kaikille lienee varsin tuttua niistä harvoista uutiskuvista Japanista miten junamatkaajat nukkuvat seisaaltaan, varovat juttelemasta kavereidensa kanssa sekä - niin - leikkii puhelimellaan. Vempaimena kännykkä tietenkin on aivan omaa luokkaansa, vetää vertoja niin pumpattavalle barbille kuin leivänpaahtimellekin. Hienoimmat ominaisuudet tulevat kuitenkin esiin vasta kahden paikallisia normimittoja isomman kaverin istuessa hiljaa hämärässä huoneessa kotonaan tuntikausia, yllättäen puhelimet kädessä. Paikallisten mobiilitelefoonien ominaisuudet eivät rajoitu pelkästään tekstiviestin lailla luurista toiseen lävähtäviin liitetiedostollisiin sähköposteihin, vaan käytössä on mitä monipuolisimmat nykytekniikan saavutukset diskovaloista kuolaavaan, valokuvaa pitelevään koiraan. Kyllä. Nokiaan tottunut peltopulliainen on suu auki ensimmäisen kuukauden pelkästään käsittämättömän suuren näytön takia. Monelta olisi suurempi nautinto jäänyt saavuttamatta äkkipikaisuudessa, mutta urhoolliset halpaseikkailumatkalaiset ovat lukijoidensa iloksi selvittäneet myös Nokia-hysteriaa syvällisemmän puhelinkulttuurin ihmeitä.

Kuten aiemmin mainittu, SonyEricsson puhelimemme sisältää siis diskovalon jonka väri- sekä nopeuskuvion voi valita preferenssiensä mukaiseksi. Henkilökohtaisesti suosin vaihtoehtoa ‘trance’. Hieman intelligentimpään käyttöön tarkoitettu internet-selain kyydittää nanobitti-matkailijoita adsl yhteyden nopeudella eteenpäin. Valitettavasti osaltamme kyseinen alue on jäänyt kuitenkin hieman pimentoon erinäisten kieliongelmien vuoksi. Laitteemme ovat varsin pitkälle kaksikielisiä, mutta paikallisen käyttäytymismallin mukaisesti kieli ei ole pakkoruotsi. Pörssikäyrän kääntyessä jyrkkään alaviistoon kiireinen salarimään voi harkitsemattoman itsemurhan sijasta lähettää vaimolleen viestin, jossa piirretty ambulanssi meinaa ajaa koiran yli. Ilo ei näin nopeasti lopu. Auto tekee äkkijarrutuksen, minkä jälkeen koira juoksee ruudun etualalle pidellen juuri valitsemaasi valokuvaa kuolaisessa, mutta varsin söötissä kärsässään. Lopun kruunaa kännynkäyttäjän kiireisesti kyhäämä viesti. Kaikki tämä sekä miljoona muuta tunneiksi lamaannuttavaa pikkujippoa ainoastaan 0,008 euroa. Veroineen siis (wonder what those are?)

Koska oletamme itsensä tiedostavan kulutusjuhlakansalaisen tietävän nykyteknologian mahdollistavan käytännöllisen diskovalon yksilön henkilökohtaisessa matkapuhelimessa, päätimme lopuksi keskittyä syväluotaavaan analyysiin puhelimen käytön etikettisäännöistä tässä isossa ihmemaassa. Puhelinta käytetään kaikkialla, mutta siihen ei ole syytä puhua missä tahansa. Junassa jauhaminen on ankarasti kielletty, pahoja katseita harrastukseen keräilevä voi lörpötellä kovaan ääneen missä tahansa julkisessa paikassa. Kulttuuriselta kannalta hämmästyttävintä on alkuperäisen käyttötarkoituksen - paskan jauhamisen - eriytyminen puhelimen käyttämisen nykyisestä kulttuurillisesta aspektista. Puhelin, kuten liittymä on kuitenkin yksi statuksen esille tuomisen merkki. Vaikka tämän hetkisen puhelinmuodin taifuunit ovat taivuttaneet kaikki kännykät simpukaksi, Suomalaisesta habatuksesta poikkeavinta taitaa olla koristelu. Kaupata ovat pullollaan mitä erikoisempia bling-bling-koruja, liimattavia timangeja sekä tatuointeja jäljitteleviä tarroja. Puhelimen koristelua silmällä pitäen olin varsin varovainen värivalinnassa. Otin pinkin puhelimen.

Tämä oli ensimmäinen syväluotaava raportti Japanialaiseen elämänmenoon sen enempää omaan selviytymiseen keskittymättä. Mörköryhmä jatkaa tutkimuksiaan.

Tänään sunnuntaina oli todella kylmä. Ulos lähtiessä piti laittaa pitkähihainen paita farkut. Lämpötila oli tippunut 24 asteeseen ja trooppinen ilmankosteus oli vaihtunut viileään ja todella kovaan taifuunin mukana tulleeseen tuuleen. Eilen itävaltalainen vaihtari Martin tuli Koenjiin meidän luokse hengaamaan. Lähdettiin safkaamaan samaiseen paikkaan, jossa rahaa työnnetään automaattiin ja valitaan napista ruokalaji. Automaatti tulostaa pikkiriikkisen lappusen joka ojennetaan kokille. Tällä kertaa seikkailumieltä oli roimasti lisää. Emme tutkineen muovireplikoita ravintelin ulkona, vaan valitsimme suoraan sopivan hintaiselta tuntuvan ruoan. Pettymystä ei tullut tälläkään kertaa.

Martin oli bongannut jostain ‘international partyn’ ja sai meidät houkuteltua mukaan. Houkuttelu ei sinänsä ollut erityisen vaikeaa, 3000 jenillä (noin 23 euroa) sai juoda drinksuja niin paljon kuin sielu sietää. Parhaat vuotensa nähnyt Lexington Queen sijaitsi Roppongissa, bilepaikkojen mekassa. Matka ei ollut erityisen pitkä, puolessa tunnissa päästiin Roppongin juna-asemalle kahdella vaihdolla. Liikkuminen on muutenkin käynyt päiväpäivältä helpomaksi. Osaamme jopa ostaa oikeanhintaisia lippuja Japaninkielisistä automaateista… Pienessä tihkusateessa oikean talon etsiminen ei ollut erityisen mukavaa, etenkään kun Martin suvaitsi vasta tässä vaiheessa kertoa, että olemme menossa Match Making -partyyn. Jep. Eipä siinä sen enempää, bileet ei tosiaan olleet erityisen hauskat - mitä nyt gt:tä tuli kiskottua koko rahan edestä. Kiusallisinta oli olla Japanilaisten mimmien (eikä edes erityisen hyvännäköisten sellaisten) ristitulituksessa. Kiemurtele sitten siinä, kun ei suoraan kehtaa sanoa ‘että painu nyt jo vittuun siitä, mulla on tyttöystävä himassa’ Martinilla oli meno päällä vaikka tuo kovasti kyllä väitti tulleensa paikalle vain juomien takia. Tapasimme niin kutsutulla tanssilattialla Suomalaisen tyypin joka oli varsinaisesti Ruotsista kotoisin. Äijä kertoi olevansa personal trainer, mikä ei sinänsä jäänyt epäselväksi, koska tyypin hauis oli about Alin reisien paksuinen.

“Bailut” loppuivat siinä ysin paikkeilla juuri samalla, kun Martinin koukkuun oli jäänyt kaksi paikallista mimmiä. Lähdimme porukalla karaokettamaan, mikä osoittautui varsin mielenkiintoiseksi kokemukseksi. Karaoke talossa taisi olla kymmenisen kerrosta, kaikki täynnä pienehköjä huoneita karaoke vempelein. Biisivalikoimaa oli viitisen Stadin puhelinluettelon verran, tyylikkäästi superpienellä präntillä painettuna. Mimmit olivat yllättävän hyviä laulamaan, samoin Ali teki aikamoisen yllärin kiskaistessaan täysin virheettömästi Fugeessin version ‘Killing Me Softly’ -biisistä. Propsit siitä. Pari tuntia lauleskelua yksillä bisseillä tuli aika kalliiksi. Jos ihan oikein ymmärsimme, ensimmäinen tunti olisi ollut varsin kohtuuhintainen. Vauhti oli kuitenkin päällä, eikä pois lähtemisellä ollut kiirettä. Paikka oli kyllä näkemisen arvoinen, harmittaa lähinnä ettei ollut kameraa mukana. Biisien alkaessa valot himmenivät ja värikkäät diskovalot alkoivat vilkkumaan laulamisen tahtiin. Seinälle oli maalattu uv-kuvia stylesti paljastumaan valojen himmentyessä… Suosittelen kyllä paikallista tyyliä Karaokeen, kannattaa tosin tarkistaa hinnat etukäteen. Martinin seksielämästä kiinnostuneille kerrotakoot, että jumalattoman karaokelaskun maksaminen ei saanut mimmejä lähtemään mukaan. He kiittivät seurasta ja poistuivat takavasemmalle.

Palasimme Koenjiin tuossa ennen puoltayötä. Kilautus kaverille ja Izumi oli asemalla vastassa parissa minuutissa. Ei muuta kuin paikalliseen baariin, jonne Izumin kaveri myöhemmin liittyi seuraamme. Kuppiloissa on täällä tapana syödä bisushooffenin tai saken yhteydessä jotain pientä, joissakin paikoissa se saattaa olla jopa vaatimus. Olimme siis taas uudessa viihtyisässä ravintelissa. Skruudasimme Alden kanssa hyvää kanaa, Martin tilasi miehekkäästi(?) sisäelin vartaita. Kanan munuaiset eivät Saksalaiselle ystävällemme maistuneetkaan, joten päätimme Alin kanssa hieman avittaa. Muutaman tunnin hengailun jälkeen päätimme jatkaa matkaa. Kaupasta pari (pietä)pulloa vodkaa mukaan ja eikun meille maistelemaan. Japanilaiset kaverit jaksoivat hengata yllättävän pitkään, muistaakseni jonnekin viiden kieppeille. Salmiakkikossu maistui myös, (myöskin pieni)pullo tuli tyhjennettyä. Tänä aamuna tulikin sitten Izumilta viesti, että pää on kipeä. Sitä sattuu Martinille kävi kuitenkin kivasti lopulta. Vaikka paikalliset horatsut eivät heruttaneetkaan, sai alppimaan tallaaja yöseurakseen ison karvaisen kaverin.

Japanilaiset kaverit ovat käytännöllisiä tälläisille meidän kaltaisille kieltä taitamattomille adventure-halpamatkalaisille. Tyypit auttavat mielellään, ja ainakin Izumi on muutenkin ihan hauska ja hengailee mielellään meidän kanssa. Koenji on kuulemma aika in aluetta Tokiossa. Saimme myös kuulla, että ollaan Alden kanssa aika COOLia porukkaa. Epäilen hieman johtuisiko pinkistä puhelimestani Porukka täällä tosin hiukka ihmettelee Migulista lähtenyttä ‘you never can be too gay’ läppää. Kyseisestä ilmiöstä inspiroituneena puhelimeeni voi lähettää mailia osoitteen never2gay@ezweb.ne.jp.

Heräsimme eilen perjantaina paikalliseen vapaapäivään. Alien-ID:n hankkiminen sekä pankkitilien avaaminen siirtyi suosiolla seuraavalle viikolle. Eurooppalaisesta tyylista poiketen kansallisena vapaapäivänä kiinni eivät ole kaupat. Junia kulkee extra määrä ja super pitkinä. Näimme jopa ensimmäistä kertaa legendaarisia sisäänsurvojia valkoisine hanskoineen. Ihmiset (salarimäänit) suuntaavat perheinen keskustoihin shoppaamaan. Päätimme itse liittyä tuohon valtaisaan massaan ja suuntasimme Shinjukuun, yhteen suurimmista keskustoista joka sijaitsee vain muutaman junapysäkin päässä meistä.

Shinjukulla on varsinaisesti kaksi eri puolta jonka asema jakaa. Toisella puolella on business district, hulluja pilvenpiirtäjiä peräjälkeen. Alue on siistiä ja suhteellisen väljästi kansoitettu vapaapäivänä. Mielenkiinnosta kuitenkin tutustuimme hieman alueen pääkatuun. Alden tarvitsi löytää rahanvaihto-byroo, jota sitten paikallisesta juppihotellista kävimme tiedustelemassa. Shinjukun ehdottomasti mielenkiintoisempi puoli on kuitenkin shopping area (tai miksi sitä haluaakaan kutsua). Neonvaloja sekä vilkkuvia kinkero-kirjaimia olimme nähneet kasapäin jo Koenjin kaupustelukaduilla, mutta tämä pisti kyllä täysin sanattomaksi. Jättimäisia tavarataloja vierivieressä silminkantamattomiin… ja ihmisten määrä oli jotain täysin käsittämätöntä. Alueen ajotiet oli suljettu ja porukkaa vaelsi koko väylän levyydeltä suuntaan ja toiseen.

Ensimmäinen tutustumiskohde oli tavaratalo Lumine. Hieman Stocka -tyylinen tavaratalo tyydytti ihmisten ostoshaluja kahden vierekkäisen tavaratalon voimalla. Lumine ‘kakkosesta’ oli määrä löytyä myös kaipaamamme rahanvaihto. Ensimmäinen kosketus paikalliseen byrokratiaan tulikin sitten siinä samalla. Ohjeissa luki tyyliin ‘jos vaihdat yli 2,000,000 jeniä laita syntymäaika ja osoite’. 60 euron vaihto ei käsityksemme mukaan ylitä tuota kahta miljoonaa jeniä. Tästä huolimatta paikalliset virkailijat eivät suostuneet toimimaan ilman Alden osoitetta. Passiakin olisi kaivattu, mutta siihen hätään yllättäen kaveria ei ollut saatavilla. Ymmärrämme täysin hyvin jos tiukalla syynillä yritetään hankaloittaa erinäisiä valuuttaan liittyviä rikollisia toimia, mutta kyse tosiaan oli kuudestakymmenestä eurosta. Eismtn. Maassa maan tavalla

Kierros jatkui tavarataloa sen enempää tutkimatta seuraaviin. Vuorossa oli noin 8 kerroksinen tavaratalo joka sisälsi ainoastaan nuorten (15-25?) naisten vaateliikkeitä. Tai, no oli siellä yksi dj-tavarakauppa sekä räp-vaateliike. Minulle henkilökohtaisesti on täysin käsittämätöntä miten karvainen iso köriläs löysissä vaatteissaan saa myyjät frendeikseen heittämällä muutamat tyhmän sormien napsautuksen. Anyway, Alde kyseli Japanin kielisestä räpistä liikkeensä näköiseltä myyjältä. Tyyppi oli hiukan hämmästynyt enkusta eikä osannut oikein auttaa. Jatkoimme matkaa tyttöjenvaateliikkeitä kohti (tässä vaiheessa pitää mainita, että parikymppiset tytöt pukeutuvat kuin pornoleffojen starat). Räppiliikkeen jätkä juoksi perään ‘jou mään, pliis ton kou’! Mentiin takaisin liikkeeseen, Japaninkielinen räpäytys lähtipyörimään ja Ali sai mukavan juttutuokion Tokion Westside shitistä.

Muutamien tavaratalo pyörähdyksien jälkeen pääkoppa oli jo senverta sekaisin, että päätimme ottaa hieman rauhallisemman jatkon. Kännykätkin olisi hankittava. Yhteistuumin suuntasimme Yodobashi Cameraan, yhteen suurimmista elektroniikkaketjuista. Puhelimen ostaminen kävi suhteellisen helposti kun kaupassa sattui olemaan yksi kieltä puhuva myyjä niiden muiden kolmenkymmenen joukossa. Ystävällinen naismyyjä täytteli puolestamme äärimmäisen epäselkeät lomakkeet. Valitsimme luonnollisesti halvimman, KDDI:n au -operaattorin joka tarjoaa jopa opiskelija alennukset. Tämän ihanan operaattorin ansiosta maksoimme puhelimista kiitetettävän könttäsumman, yhden jenin (pyöreät 0,008 euroa). Kuukausimaksutkaan eivät päätä huimaa. Hyvä diili, etenkin kun sain kauan odottamani pinkin puhelimen. Paikalliseen tyyliin olen jo aloittanut suunnitella puhelimeni koristelua. Kännyliikkeet tarjoavat suurenmoiset määrät erilaisia bling-bling-koruja ja timangeja puhelimeen kiinniteltäviksi, kaikista tarroista ja helisevistä roikuttimista puhumattakaan. Luuri on Sony-Ericsson jättimäisellä näytöllä. Luurissa ei tosin ole tekstiviestiominaisuutta, paikalliset kun niitä eivät käytä. Suurinta huutoa on kuitenkin lähetellä sähköpostia puhelimesta. Käytännöllistä sinänsä, kun email mahdollistaa pidemmät viestit ja toimii myös reaaliaikaisena.

Odotellessamme tunnin ajan puhelimien verkkoonkytkemistä tutkiskelimme pienehköä elektroniikkatavarataloa. Tuo kuusikerrosta korkea kompleksi siis kuulemma tosiaan on siitä pienemmästä päästä. Tavarat ovat reippaasti listahinnoiltaan halvempia kuin Suomessa, mutta todellinen elektroniikka keidas on kuulemma Akhibaran seutu liikkeineen, joista hintaa voi surutta tinkiä roppakaupalla alas. Seuraavalla viikolla suuntaammekin paikallisten privaatti-oppaidemme kanssa kameraostoksille ja kohti koulun valokuvauskilpailun gloriaa.

Tapasimme sattumalta meille entuudestaan tuntemattoman Sophian tutor-tytön ostoksilla Italiaanojen kanssa. Pienen rupattelun lomassa tajusimme asuvamme melkein naapureina Koenjissa. Mikä yhteensattuma! Suomalaisilla on ilmeisesti täälläkin hienoinen maine baarissa viihtyvänä porukkana. Ei tarvinnutkaan iltakymmentä pidempään odottaa, kun samainen tutori, Izumi, oli suuntaamassa kohti kotia ja soitti houkutellakseen meidät paikalliseen. Paikallisessa seurassa paikallisessa baarissa oli oikein kivaa, vaikka hienoinen adventure meininki puuttuikin tultin ollessa paikalla. Ilta oli kiva, ja saimmehan ainakin kaverin joka osaa opastaa parhaisiin bailuihin sekä elektroniikan tinkimiseen.

En olekaan tainnut edellisissa teksteissa mainita, etta taalla on ihan torkyisen kuuma. Tulopaivana lampotila keikkui tuossa +30 celciuksen kovemmalla puolella ilmankosteuden ollessa 100% -ilman sadetta. Vaatteet oli markana jo pienesta liikahtamisesta. Eiliseksi seka taksi paivaksi lampotila on (onneksi?) hieman laskenut. Lampa on keikkunut tuossa 25 asteen hujakoilla, mutta erot paikkojen valilla tuntuvat aika suurilta. Esimerkiksi korkeiden talojen valissa kaduilla saattaa olla yllattavan “viileaa”, mutta heti kun paasee hieman kasvillisempaan tai matalarakenteisempaan maastoon lampotila nousee eksponentiaalisesti. Talveksi on kuitenkin tulossa koleaa. Ennakkotietojen mukaan kylmimmassa tammikuussa lampo olisi enaa 4-0 astetta, pari kertaa kuulemma luntakin pitaisi sataa. Pahinta on kuitenkin asunnot. Seinasta hujahtaa nyrkki lapi yhta helposti kuin Alden kuorsauskin. Keskuslammitysta ei ole, joitain pienia kaasulammittimia ehka hyvalla tuurilla. Rakkaan siskoni juuri ennen lahto kutomat villasukat ja -tumput tulevat varmasti kovaan tarpeeseen kunhan tropiikki alkaa hellittamaan.

Jos nyt ennen eilisen aiheisiin siirtymista jatketaan viela hetki tuolla maailman tylsimmalla keskusteluaiheella, saalla Satuttiin baarista juuri sopivasti katsomaan uutisia ja saata Kuten varmasti arvaatte, aiheet jattivat valtaisasti tulkinnan varaa hienoisen ymmartamisongelman takia. Saatiedotuksesta kuitenkin tajusimme, etta Etela ja Keski-Japania on lahestymassa iso pyorremyrsky. Nuolet kartassa povailivat sen kaantyvan rannikon suuntaiseksi, eika jatkavan sisamaahan. Huokaisimme helpotuksesta. Seuraavaan karttakuvaan sitten ilmeistyivatkin vaatimattomat hyokyaalto ennustukset. Tuohon Tokion hollille pitaisi hyokyaallon kolahtaa. Viela ei ainakaan paniikki ole iskenyt, karttaa tutkiessa kasitin, etta ainakin tama asuinalue on niin pitkan matkan paassa rantaviivasta (valiin tulee my Tokion lahti), etta taalla mitaan tuskin tullaan edes huomaamaan.

Vaihdetaan positiivisempaan aiheeseen. Kuten arvata saattaa, taaltakin loytyy jos minkamoista flyerin jakaa kadunkulmista. Hienoisena erona on se, etta tyypit jakavat pienia nenaliinapaketteja joiden kylkeen on sujautettu se itse flyeri. Kaytannollista Porukka ottaa vastaan paljon mieluummin nessuja (tai ainakin raka-aikana) kuin pelkkaa mainossontaa.

Eilen siis oli koulun orientaatio, toisin sanoen parin tunnin semiturha infotilaisuus, Nipponin kielen tasotesti (jota luonnollisista syista emme suorittaneet), seka “tervetuliaisjuhla”. Juhla piti sisallaan lyhyen avauspuheen tornitalon ylimmankerroksen olosuhteisiin nahden rumassa ja vaatimattomassa juhlahuoneistossa, seka kokkari-syomista paikalliseen tyyliin. Valitettavasti olimme Alden kanssa juuri syoneet paivan ruokasaannostelyannoksemme ja allekirjoittanut ei enaa nahnyt nalkaa. Maultaan safkat olivat ihan semi jees (ei niista tosin ihan Japanilainen ruoka tullut mieleen), Mikkeli Night kokkareilla syotavaa tosin oli kymmenen kertaa enemman puolet pienemmalle poppoolle. Mutta maassa maan tavalla. Juhlien lomassa tutustuimme myos koulun miestenhuone-fasiliteetteihin. Valitettavasti kyseisella hetkella molemmilla sotureilla oli tarve ulostaa. Isomman ja karvaisemman oikeudella Ali valitsi ainoan lansimaalaisponton. Itku ei auttanut markkinoilla ja paska oli pakko pusertaa koloon. Siis koloon lattiassa, kuulemma perinteiseen paikallistyyliseen vessaan. Heikkohermoisille tiedoksi: hyvin RK-tyylisesti (btw, on huolestuttavaa, ettei kerholta ole tullut aikoihin torkypostia!) aion seuraavaksi kuvata kyseisen suorituksen erittain yksityiskohtaisesti. Intissa kyykkya pusertaneelle toiminnan aloitus ei sinansa ollut mitaan uutta, sihdin ehka odotetaan tosin osuvan hieman tarkemmin juuri tuohon kyseiseen koloon eika yleismaallisesti vaan metsamaahan. Hienon aloittamisen jalkeen lihaksikkaat reiteni alkoivat puutua. Mielestani fasiliteettia ei oltu suunniteltu oikein, silla kopissa olisi pitanyt olla kahvat joista olisin voinut roikkua tarpeita suorittaessa. Jalat alkoivat kuitenkin vedella viimeisiaan eika minua henkilokohtaisesti mitenkaan erityisesti sytyttanyt paskakasaan kaatuminen. Pikaisten laskelmien jalkeen tulin siihen tulokseen, etta voisin nojata kopin huojuvaan seinaan paskantaessani. Suosittelen kyseista toimintoa myos muille, helpottaa huomattavasti (jalkeenpain tosin mietin, kuinka moni tyyppi on ulosteisilla kasillaan nojannut juuri tuohon kyseiseen seinaan…). Vessa kokemuksena kolo ei ole mitenkaan miellyttava eika se tuo minkaanlaisia lansimaalaisista pontosta tuttuja euforiantunteita suolen tyhjentyessa. Kolo on muutenkin varsin epamiellyttava henkiloille joilla ei ole erityista ulostefetissia. Paskomasi kasa nimittain kokottaa kaakelin paalla kauniisti kuin kirsikankukka omenapuussa. Pikainen huuhtelu poistaisi kyseisen ongelman, mutta hitto, kuinkas kavikaan? Kolohan siis on noin 30×15cm ja sen paalla akistellaan naama-selkalinja pidemman reunan suuntaisesti. Koloon viela tottumattomana olin kuitenkin paskantanut pari senttia kolon keskikohdasta sivuun, eika 5cm levyisena virtaava huuhteluvesi vienytkaan kittimaisia kikkareita pois. Taysin epajapanialaiseen tyyliin toiletissa ei ollut minkaan kielista toimintaohjetta kyseisen tilanteen varalle. Nohevana poikana paatin siis marssia pois paikalta ihan kuin mitaan ei olisikaan tapahtunut. Suosittelen samaa myos muille. Suosittelen myos jattamaan kaymatta juuri tuossa samaisessa kopissa. Tassa sivussa todettakoot vessa aiheisesti, etta paikallisissa julkisissa vessoissa ei ole minkaanlaisia tarpeita kasien kuivattamiseen. Koululla nain kahden tyypin pyyhkivan katensa mukana kantamaansa pyyhkeeseen.
Toinen tyypeista myos nuuhkaisi pyyhettaan ja pyyhkaisi silla naamansa. Toimenpide sai aikaan valtaisan miettimisen. Oliko tyyppi pyyhkinyt samaiseen pyyhkeeseen myos anusaukkonsa suun, vai miksi sita piti nuuhkaista???

Kuten taisin jo aiemmin mainita, ‘orientaatio bileet’ poikkeavat HIEMAN totutusta. Paatin kuitenkin ottaa harkaa reiveleista kiinni, ja aloin tiedustella mahdollisia muita bileita Apu loytyi lahelta Minua noin vyotaroon asti pitka tutor-tytto kertoi ylpeasti olevansa international clubissa, ja etta heilla olisi bileet naiden koulun kinkeroiden paatteeksi. Niista ei saisi kuitenkaan puhua julkisesti, tuo toiminta oli ilmeisesti under cover, eika kaikkia vaihtareita bailuihin haluttu. Tieda sitten mista johtuu ja miten onnistuimme, mutta olimme juuri hommanneet itsemme ‘harvoiksi ja valituiksi’. Myohemmin - tuossa kuuden kieppeilla - bileiden alkaessa - bileet osoittautuivatkin piknikiksi. Eihan siina sinansa mitaan vikaa, mutta porukkaa oli vahan. Kaikki muut olivat kasittamattomia luusereita ja lahtivat koulun karkeloista koteihinsa nukkumaan. Meidan lisaksi paikalla oli noin 6 Japanilaista tyttoa, kaksi poikaa, seka meidan mukanamme raahaamat Saksalaiset vaihtarit. Paikalle onneksi saapui muutama Jenkki piipahtamaan. Ystavallisesti international club oli hommannut paikalle kuitenkin olutta ja jotain siideriin verrattavaa hyvin hyvin erikoista juomaa. Toinen Japskipojista joi oluen, alkoi hikoilla kun pieni sika, ja oli kannissa kuin isompi elukka. Paattelimme hanen olevan paikallinen Tommu (terkkuja vaan sinne naapuriin Koreaan!). Tosin tama Tommu oli umpitunnelissa yhdesta bisoshoffenista. Toleranssissa hieman saatamista .. Anyway, kyseiset kaksi poikaa yrittivat parittaa meita Japanialaisille tytteleille. Aina kun mainitsimme, etta seurustelemme (siis emme keskenaan ), ja etta meilla on tyttoystavat kotona, tyypit alkoivat hihittamaan. Mielenkiintoista. Ihan hauskaa sinansa oli, paikka oli ihan magee, ja heinasirkkoja oli niiiin paljon, etta jopa mina huonokuuloisena kuulin ensimmaista kertaa sirityksen moneen vuoteen. Kiskoimme Alden kanssa bisseja, joita ystavalliset houstimme kateemme tyrkkasivat valittevasti edellisen loputtua. Pimea tulee Tokiossa tahan aikaan vuodesta nakojaan nopeasti ja aikaisin. Piknik paikalta avautuikin mahtavat maisemat lukuisten pilvenpiirtajien loistaessa ihan lahettyvilla Yhtakkia “bileet” kuitenkin loppuivat. Oli tullut kotiin menon aika. Kello oli kahdeksan. Japanilaiset ihmettelevat miksi haluamme viela lahtea baariin kun juuri olimme piknikilla (kello siis tosiaan oli 20:00). Saksalaiset olivat nyhveroita eivatka suostuneet lahtemaan minnekaan. Outoa porukkaa. Tartuimme Alden kanssa harkaa uudelleen kasseista paatimme pistaytya paikallisessa.

Erikoisten baarien listaan ei viela paassyt mitaan hc:mpaa, mutta ainakin eksponentiaalisesti erikoisempaa. Alueellamme tosiaan on pitka pikkuravintolakatu rakennettu tilanpuutteen takia junaradan alle. Siina sitten toisessa kerroksessa, juuri ratasillan katossa kiinni, killutteli baari jonne ei ollut sisaanpaasymaksua (taalla vastaava veloitetaan myos pienissa kapakoissa, tosin samalla vasta kun lahtiessa maksaa bisset). Baari oli absoluuttisesti elamani erikoisin. Kiivettyamme ylakertaan ja sukellettuamme oviverhon lapi tajusimme etta paikka oli oikeasti PIENI. Baari oli noin 5×5 metria Tuohon tilaan mahtui siis pienenpieni wc, baaritisti, 6 baarijakkaraa seka pieni kulmapyota. Baarin omistaja seka asiakkaat olivat varmasti yhta hamillaan kun me. Ystavallisesti meidan kuitekin toivotettiin tervetulleiksi. Omistaja jarjesteli asiakkaansa istumaan uudelleen, siten, etta paasimme Alden kanssa vierekkain baaritiskille istumaan. Luvassa oli luonnollisesti kommunikaatio ongelmia, tosin eras asikas, noin 40 vuotias Koreassa syntynyt mies (jolla oli 2 pienta lasta tuossa ahtaassa baarissa mukana), osasi muutamia sanoja enkkua. Montuttujen oli vuoro loksahtaa jaappanin tyypeilla auki, kun tilasin bissen (heidan mukaan) taysin virheettomalla Nipponin kielella tokaisemalla “biiru-o-onegai-shimaas”. Hattori Hanzoa muistuttava vaaleapartainen tender laski oluset hanasta. Alun hieman kiusaantuneesta tunnelmasta huolimatta juttu alkoi luistaa ihan semi jees, viimeistaan kun paikalle saapui hengailemaan hieman enemman enkkua puhuva nainen. Innostuneet lapset alkoivat opetella uutta kielta Hammastysta riitti pikkuisten kysyessa Alden ikaa. Kaikki baarissa olevat veikkasivat tuon karvaisen korilaan olevan vahintaan 30 vuotias. Perkele. Anyway, hauskaa oli. Ja tulihan ainakin uusi kantapaikka (Koenjissa niita taitaa tulla helposti kun ollaan ainoat alienit taalla kaikki muistaa meidat.)

Kuten perinteiseen suomalaiseen tyyliin kuuluu, alkomahoolipitoisen illan paatteeksi tulee nalka Kello ei tuolloin ollut edes puoltayota, mutta varsin moni ruokapaikka oli juuri sulkenut ovensa. Avoimista paikoista sopivimman hintaiselta tuntui Japanilainen pikaruokala. Kyseessa ei siis ollut talla kertaa mikaan koju, josta ne yrjottavat pallerot soimme, vaan ihan ravintelin nakoinen kuppila. Paasimme samalla tutustumaan kiehtovaan tapaan tilata syomista Laitoimme rahaa automaattiin, jonka kyljessa oli noin 50 nappia. Ulkona olevasta muutamasta kuvasta olimme valinneet parhaimman. Rahat sisaan ja nappia nipauttamalla luukusta tipahtaa lappu joka viedaan kokeille. Ruoka tulee minuutissa. Ruokailimme noin 3 euroa maksavaa kasvisliemessa lilluvaa nuudelia seka paneroitua kasvis(?)pihvia. Safka oli todella hyvaa. Seuraavalla kerralla tosin paatimme kokeilla randomilla jotain namiskaa ja katsoa mita kokki meille vasaa. Ulkona kun kuvia ei ollut kuin muutamasta lajista. Taalla on muutenkin tyypillista etta ravintolan ulkopuolella on kuvia, muovireplikoita tai kelmutettuja oikeita safkoja mallina menusta. Meidan kannalta hyva voi ainakin raahata kokin ulos ja nayttaa mita haluaa syoda kun ei muuten oikein tekstia jummarra

Saimme eilen myos tietaa, etta tama alueemme Koenji on yksi Tokion halvimmista syoda. Sopii meille. Suosittelemme siis yhteistuumin Nekotaloa (neko=kissa, nekotalo.com) jossa asumme myos muille.

Tallaista eilen. Tanaan lahetaan hakemaan alien id:ta ja ostamaan kannykat.
Ainiin. Kaksi Japanilaista poikaa osaa sanoa “KUKA-VITTU-HEITTAA-MUSTIKOITA”