Kännykkäkansan Liisa ihmemaassa

Kivikausien alkuajoista alkaen on tiedetty miespuolisten olioiden omaavan valtaisan ajattelupotentiaalin keskivartalon alueella, ainakin mitä erinäiköisiin vempaimiin tulee. Tällä kertaa elämämme on vienyt pehmeän sulon sijasta elektroniset vemputtimet, toisin sanoen henkilökohtaiseen kommunikointiin sekä ajantappamiseen käytettävä laite, mobiilitelefooni.

Kaikille lienee varsin tuttua niistä harvoista uutiskuvista Japanista miten junamatkaajat nukkuvat seisaaltaan, varovat juttelemasta kavereidensa kanssa sekä – niin – leikkii puhelimellaan. Vempaimena kännykkä tietenkin on aivan omaa luokkaansa, vetää vertoja niin pumpattavalle barbille kuin leivänpaahtimellekin. Hienoimmat ominaisuudet tulevat kuitenkin esiin vasta kahden paikallisia normimittoja isomman kaverin istuessa hiljaa hämärässä huoneessa kotonaan tuntikausia, yllättäen puhelimet kädessä. Paikallisten mobiilitelefoonien ominaisuudet eivät rajoitu pelkästään tekstiviestin lailla luurista toiseen lävähtäviin liitetiedostollisiin sähköposteihin, vaan käytössä on mitä monipuolisimmat nykytekniikan saavutukset diskovaloista kuolaavaan, valokuvaa pitelevään koiraan. Kyllä. Nokiaan tottunut peltopulliainen on suu auki ensimmäisen kuukauden pelkästään käsittämättömän suuren näytön takia. Monelta olisi suurempi nautinto jäänyt saavuttamatta äkkipikaisuudessa, mutta urhoolliset halpaseikkailumatkalaiset ovat lukijoidensa iloksi selvittäneet myös Nokia-hysteriaa syvällisemmän puhelinkulttuurin ihmeitä.

Kuten aiemmin mainittu, SonyEricsson puhelimemme sisältää siis diskovalon jonka väri- sekä nopeuskuvion voi valita preferenssiensä mukaiseksi. Henkilökohtaisesti suosin vaihtoehtoa ‘trance’. Hieman intelligentimpään käyttöön tarkoitettu internet-selain kyydittää nanobitti-matkailijoita adsl yhteyden nopeudella eteenpäin. Valitettavasti osaltamme kyseinen alue on jäänyt kuitenkin hieman pimentoon erinäisten kieliongelmien vuoksi. Laitteemme ovat varsin pitkälle kaksikielisiä, mutta paikallisen käyttäytymismallin mukaisesti kieli ei ole pakkoruotsi. Pörssikäyrän kääntyessä jyrkkään alaviistoon kiireinen salarimään voi harkitsemattoman itsemurhan sijasta lähettää vaimolleen viestin, jossa piirretty ambulanssi meinaa ajaa koiran yli. Ilo ei näin nopeasti lopu. Auto tekee äkkijarrutuksen, minkä jälkeen koira juoksee ruudun etualalle pidellen juuri valitsemaasi valokuvaa kuolaisessa, mutta varsin söötissä kärsässään. Lopun kruunaa kännynkäyttäjän kiireisesti kyhäämä viesti. Kaikki tämä sekä miljoona muuta tunneiksi lamaannuttavaa pikkujippoa ainoastaan 0,008 euroa. Veroineen siis (wonder what those are?)

Koska oletamme itsensä tiedostavan kulutusjuhlakansalaisen tietävän nykyteknologian mahdollistavan käytännöllisen diskovalon yksilön henkilökohtaisessa matkapuhelimessa, päätimme lopuksi keskittyä syväluotaavaan analyysiin puhelimen käytön etikettisäännöistä tässä isossa ihmemaassa. Puhelinta käytetään kaikkialla, mutta siihen ei ole syytä puhua missä tahansa. Junassa jauhaminen on ankarasti kielletty, pahoja katseita harrastukseen keräilevä voi lörpötellä kovaan ääneen missä tahansa julkisessa paikassa. Kulttuuriselta kannalta hämmästyttävintä on alkuperäisen käyttötarkoituksen – paskan jauhamisen – eriytyminen puhelimen käyttämisen nykyisestä kulttuurillisesta aspektista. Puhelin, kuten liittymä on kuitenkin yksi statuksen esille tuomisen merkki. Vaikka tämän hetkisen puhelinmuodin taifuunit ovat taivuttaneet kaikki kännykät simpukaksi, Suomalaisesta habatuksesta poikkeavinta taitaa olla koristelu. Kaupata ovat pullollaan mitä erikoisempia bling-bling-koruja, liimattavia timangeja sekä tatuointeja jäljitteleviä tarroja. Puhelimen koristelua silmällä pitäen olin varsin varovainen värivalinnassa. Otin pinkin puhelimen.

Tämä oli ensimmäinen syväluotaava raportti Japanialaiseen elämänmenoon sen enempää omaan selviytymiseen keskittymättä. Mörköryhmä jatkaa tutkimuksiaan.