Hulluu settii

Tiistai 20.9.2005 17:00 (GMT+2) – Keskiviikko 21.9.2005 22:30 (GMT+7)

Matka lähti siis vihdoin käyntiin. Tiettävästi viimeiset babat mallia kolme poistuivat vaihtoon. Kuten jo aiemmin mainitsin, turvallisen kyydin Finnairin suoralla Helsinki Tokio lennolla takasi perhetuttu kapteeni. Mukava turvallisuuden tunne ei kuitenkaan ollut ainoa saavutettu etu. Kapteenimme tiesi minun rakastaneen lentämistä siitä asti kun olen jotain osannut jokeltaa. Mikä siis olisikaan mukavampaa, kuin purseri ennen lähtöä kysymässä, haluasinko mennä ohjaamoon nousun ajaksi. Täydellistä! Korkealta MD yhdentoista ohjaamosta kiihdytyksestä kiitoradalla saa täysin toisenlaisen – ja niiiiiin täydellisen – kuvan mitä ahtaassa rottamatkustamossa.

Kotoa lähtiessä koettu haikeus unohtui kuitenkin nopeasti kapteenin ja perämiehen perehdyttäessä minua lukuisiin nippeleihin ja nappeleihin, hieman ilmailun teoriaan sekä tietenkin navigointiin. Hämärän käytyä Siperian ylle nukkumaan menoni kruunasi vielä muutama tähdenlento sekä jonkun epämääräisen sateliitin aurinkopaneeleista kimaltava valo, kaikki nautittuna ohjaamon valtavalta tuntuvista ikkunoista. Suureksi yllätyksekseni lennon erittäin mukava purseri ohjasi minut oman paikkani sijasta lentoemäntien lepotilaan, nukkumaan business-luokan mukavuuksissa täydessä makuuasennossa. Voisiko enempää toivoa? Ei, tälläistäkin oli vaikea uskoa todeksi.

Yö lentokoneessa jatkui rauhallisesti kunnes Nipponin maan suunnasta kajastava valo oli osunut edelleen äärettömän Siperin yllä Finnair-zero-seven-three-heavy -tunnuksella lentevän koneen ikkunoihin. Perinteisen lentokoneaamiaisen jälkeen odotinkin jo innolla kutsua takaisin cockpittiin, ehkä lennon mielenkiintoisinta sekä riskialtteinta tapahtumaa seuraamaan. Korkeus vajosi nopeasti 33000 jalasta neljääntuhanteen. Maata ei silti vieläkään näkynyt. Aamuista Tokiota peitti paksu pilvi- ja sumuverho. Vasta lentokoneen kimakan naistietokoneäänen kuuluttaessa ensimmäisen kerran liian alhaisesta korkeudesta maa tuli näkyviin, todella lähelle. Korkeus laskeutui entisestään kunnes kiitorata tuli esille sumusta. Normaali pehmeä laskeutuminen tuntui yllättävän korkeajännitykseltä koneen keulalta katsottuna ja etenkin kaikkia laskeutumiseen liittyviä toimia seuratessa. Kiitokset mahtavasta elämyksestä Juha K:lle!

Matka kohti Koenjin kaupunginosaa alkoi. 70 minuuttia junalla Tokioon, kaksi vaihtoa ja perillä muutaman minuutin kävelymatkan päässä. Muuten ihan kiva, mutta rinkka oli aika painava, ja viimeisillä raahausmetreillä Alden laukun rengas petti. Heti alusta alkaen tajusimme Nipponin maan olevan täysin käsittämättömissä normaalilta länsimaalaiselta pullamössöperseeltä. Ei pelkästään tulkitsemisen varaa jättävät kirjaimet ja utopistisen kuuloinen puhe, vaan kaikki se järjestäytyneisyys, jolla tämä iso kaupunki pysyy jatkuvassa sykkeessä ja elämässä mukana…

Saavuttuamme asunnoille, hienosta alusta huolimatta hetken levehdys toi omat rakkaat mieleen ja tunnelma muuttui kuin seepran olisi teurastanut. Hieman epäselväksi jäi kuinka suuri osa johtui jetlagista, kuinka suuri osa jostain muusta, mutta kosteusongelmalle sekä pilaantuneelle hormissa muhivalle paistinrasvalle löyhkäävä keittiö-eteinen ei ainakaan parantanut tunnelmaani.

Ikävät asiat saa helposti kuitenkin unohtumaan – ainakin pieneksi hetkeksi. Pienehkö seikkailuretki lähiömme maisemiin avasi lopullisesti silmät tälle ainakin toistaiseksi käsittämättömälle paikalle. Koenji tosiaan on vain asuinalue, hieman rähjäisen näköisiä taloja (kuten arvatenkin kaikkialle Japanissa) sekä siistejä kävelykatuja kaikkialla. Tai ei sittenkään. Ne ahtaat auton mentävät kävelykadut olivatkin kaksisuuntaisia teitä, täynnä käveleviä sekä kaahaavia ja törmäileviä pyöräilijöitä. Varsinaisena yllätyksenä ei tullut se, että Englantia ei kukaan puhu, mutta se, että Koenjista löytyy useampia ”ostoskatuja” (tähän kohtaan ei ole oikein sopivaa nimikettä) oli montun täysin auki loksauttava ylläri. Nuo kolme-neljä muutaman kilometrin mittaista katua ovat täynnä pienen pieniä ravintoloita sekä putiikkeja. Eräänkin kadun suurin osa vaateputiikeista oli nuorille suunnattuja pääasiassa punk-henkisiä vaatteita. Tässä yhteydessä pitänee mainita, ettei kyseessä tosiaan ole Harajukun nuorisomuotihelvetti, vaan tavallinen ”Kantsun ostari” -meininki. Tosin kokoa tuplasti Itiksen verran. Käsittämätöntä.

Asiallisten liikkeiden bongailun lomassa tulee väkisinkin nälkä. Näppärät KY-halpamatkalaiset päättivät valita absoluuttisesti kurjimman näköisen kojun junaratasillan alla kulkevalta baarikadulta. Tuosta maittavasta makuelämyksestä köydyimme vain ja ainoastaan 300 jeniä mieheen (noin 2,3 euroa – Tokioko kallis paikka?!?). Valitsimme siis ruokamme kuvasta Japaninmaan kieltä toistaiseksi taitamattomina. Yksinkertaisella folkloristiikalla kuitenkin selvitimme, että kyseessä ei ole mustekalaa, jota selkeästi muissa annoksissa esiintyi. Makuelämys olikin varsin huikaiseva. Niin huikaiseva, että toisen palleron (kuudesta) jälkeen meinasin pyörtyä. Selkä kokkiin päin kuitenkin urhoollisesti taistelin jopa viisi palleroa kidastani alas. Yllättäen Ali söi kaikki kuusi omaansa. Palleroiden koostumuksessa ei sinänsä ollut mitään vikaa, riisiä katkaravuilla, mutta se jäätävän makuinen mauste, jossa koko kökkö oli joskus armoisina valmistusvuosinaan uitettu, tarjosi tämän kiehtovan ja varsin valitettevan omaperäisen maun.

Matkamme jatkui monien kiemuroiden ja koukeroiden kautta takaisin kämpälle, josta takaisin aseman ympäristöön. Oli tullut aika aloittaa erikoisten baarien listaaminen. Koska kukaan ei voi olla mestari syntyessään päätimme suosiolla jättää valjastuspaikat hieman myöhempään tutustumiseen ja odottamaan muun kokemuksen, sekä etenkin kielitaidon karttumista. Hieman turvallisemmaksi luokiteltava vaihtoehto tarjoutuikin läheltä kämppäämme. Wrestling Bar otti meidät omaksemme. Totesin äärimmäisen viihtyisän baarin olevan sopiva hengailuun myös muunkinlaisessa seurassa, kunnes noin 10 vuotta vanhat Wrestling ottelut alkoivat pyöriä kahdella televisiolla sekä seinänkokoisella näytöllä baarissa, jossa enintään oli 40 neliömetriä asiakastilaa. Kalliihkojen oluseiden jälkeen päätimme jatkaa matkaa asunnolle. Olisihan huomenna ensimmäinen koulu/infopäivä á la Sophia University. Koska väkivaltaiseksi luokiteltava baari oli täysin leppoisa ja mukava, ja koska Ali meinasi jokatapauksessa hankkia duunia, päätimme hänen ryhtävän Wrestling baarin tarjoilijaksi. Wrestling painijan asussa, mieluiten pinkeissä trikoissa tukka ysärityyliin tupeerattuna.

Comments are closed.