Pieni innostuksen poikanen alkaa taas nousta, kun Vilma ja Timur ovat avanneet omat bloginsa. Ei tosin sillä, että kumpainenkaan ei ole vielä Suomen maaperältä poistunut. Vaikka Vilman päivittäisissä laskelmissa TJ 41 kuulostaa vielä täysin utopistiselta haaveelta, se tulee todennäköisesti juosemaan kuten urhea maajoukkueemme stadikalle polvet vedessä ja korvat kurassa. Asiasta pääsee usein apinoihin. Ajattelinkin kertoa teille hieman ennakkotietoja vaihdostani, siitä kun näyttää tulleen varsinainen buumi myös kahden muun rannalla ruikuttajan kesken.

Tokiohan on tunnetusti varsin vaatimattoman kokoinen sekä etenkin vaatimattoman hintainen pieni kyläpahanen keskellä vuoristoista temppelimaisemaa. Kyseinen kylä sisältää useamman keskustan ja mitä suurimmaksi onneksemme - siis minun ja karvaisen ystäväni Sherpan - Sophia University sijaitsee heti seuraavalla metroasemalla suurimmasta keskustasta Shinjukusta. Koska onni ei olisi meitä enempää voinut suosia, olemme löytäneet varsin kohtuu hintaiset asunnot edellämainitsemani Shinjukun toiselta puolen. Paikallisten keskuudessa tuo kaunis alue, nimeltään Koenji, tunnetaan “Tokion Beverly Hillssinä”. Vaatimattomia kun olemme, päätimme hankkia yksiöt molemmille. Käytännössä yksiö tuskin tosin tulee takaamaan yöllistä rauhaani, sillä kaverini tukinsahaaja kuorsaa vain 0.5mm paksuisen paperiseinän takana.

Koulusta varsinaisesti ei ole muuta tietoa kuin varsin hyvin organisoidut haku- ja ilmoittaumismenettelyt. Kurssit ja etenkin poissaolosäännöt yms ovat hieman hämärän peitossa. Pientä helmeä olisi ehkä silti odoteltavissa, Sophia University sattuu nimittäin olemaan yksityinen yliopisto. Suurempi helmikin saattaisi olla luvassa. Reilun viikon kuluttua Seouliin matkustava Juha on bongannut paikallisten matkatoimistojen järjestämiä Pohjois-Korean reissuja. Tähtäimessä olisikin kaunis kumarrus Kim Jong Illin satametrisen patsaan juurella.

Sääolosuhteiltaan varsin suosiollinen Tokio on muiden metropolien tavoin näkemistä täynnä. Kartta friikkinä olenkin hankkinut jo kaupunkiin soveltuvan kartan: ainoastaan 500 sivuinen opus sisältää Tokion tärkeimmät alueet. Mittakaava saattaa tosin aluksi hieman hämätä. Sentti tuolla tuskaisen paksulla opuksella vastaa noin paria kilometriä luonnossa. Omaa jännitystä sekä etenkin vieraiden helppoa perille löytämistä lisää perinteinen Japanilainen tapa jättää kadut nimeämättä. Kortteleilla on kyllä numerot, samoin taloilla. Kumpikaan tosin ei noudata länsimaista logiikkaa. Numerot kasvavat talojen rakennusajankohdan mukaan. Ajoittain itämainen ajatusmaailma ei avaudu edes paikallisille. Parasta on käyttää taksikuskien parasta kaveria, kompassia. Jos jotakuta vielä kiehtoo ajatus nähdä nousevan auringon maa, tervetuloa! Osoitteeni löytyy contacts napin alta.

Matkaan on kuintenkin vielä aikaa. Valmistelut ovat silti miltei valmiit, viisumi vielä tosin hakematta. Pientä perehdytystä paikallisiin saamme sitten saapuessamme Tokioon. Itse emme pääse jäätä murtamaan, sillä etujoukkonamme lähtee Jyväskylän kauppiksen hallituksen Marjut, Nipponin maan kieltä nähtävästi varsin hyvin taitavana. Uusia ystäviä uudelta mantereeltakin on jo kertynyt kavereiden välityksellä. Eräs yhdysvaltalais-japanilainen, kuulemma söötti ja herttainen poika on kysellyt minun yhteystietoja. Haluaa kuulemma tutustuttaa tuohon ah, niin ihanaan kaupunkiin. Tiedä sitten miksi. Kohta sen näkee.

Kuitenkin tällä välin, nautitaan Suomen sateesta ja Joelin jorinoista!

Eilen illalla vajosin henkiseen koomaan. Ajatus pysähtyi, palautuakseen takaisin turhautuneisuutena, väsymyksenä ja masennuksena. En löytänyt enää omaa päämäärääni. Mieleeni oli palannut vanha keskustelu, joka joskus olin kuullut.

Esi-isämme aikoinaan unelmoivat vapaasta ja itsenäisestä maasta. He taistelivat palavasti itsenäisyyden puolesta, uhmaten milloin suurta äiti Venäjää, milloin kuninkaallisten Ruotsia. Isovanhempamme uhrasivat nuoruutensa puolustaessaan maamme rajoja, monet kohtalokkain seurauksin. Heidän työnsä oli silloin vasta alussa, kun he päämäärätietoisesti sinnittelivät läpi jälleenrakentamisen kivuliaat ajat luoden parempaa tulevaisuutta lapsilleen. Kultainen kuusikymmentäluku, hipit ja vapaus. Se väistämätön aikakauden tuoma muutos, jota vanhempamme olivat edesauttamassa.

Mutta missä me itse olemme kasvaneet? Ajassa ja paikassa, jossa vapautta ja yltäkylläisyyttä ei puutu keneltäkään. Ei ole enää mitään, ketä vastaan taistella tai minkä vuoksi nousta barrikaadeille. Me luomme omat vastustajamme mielikuvituksen kieroista sopukoista. Olemme turtuneet turvallisuuteen ja varakkaaseen vakauteen. Kehtaamme valittaa pienistäkin asioista, vaikka elämämme ei ole yhtään epäkohtaa nähnytkään.

Kuinka moni olisi oikeasti valmis nousemaan barrikaadeille ja kapinoimaan valtaa vastaan? Kuinka moni olisi valmis uhraamaan elämänsä unelmoiden paremmasta huomisesta? Toiset kävivät taistelumme, olemme tyhjiössä. Vailla vastusta, kaivaten kapinaa.

Omaa matkaa odotellessa Suomen maaperä alkaa taas tuntua tylsältä keväisen innostuksen jälkeen. Etenkin, jos vaivautuu vilkaisemaan Joelin edesottamuksia Buenos Airesissa. Jännä, miten pienelle pallolle voi mahtua niin monenlaista. Suolta naamaan manjaana maassa, tai hmm… tokkuraisia torkahteluja Tokion metrossa? Tällä hetkellä aurinko ainakin kelpaisi.

Ensiviikolla kaikki on toisin. Ruotsin ja makron tentit ovat ohi. Toivottavasti läpipäästävillä pisteillä. Yksi iso mutta tosin on. Jäämeren matka saattaa peruuntua. Tajuntaani siirtyi eilen tieto, että pieni matkani rohmuaisi 20 päivän vapaasta ennen Nipponin maalle lähtöä ainakin puolet. Luulen viettäväni tuon vähäisen ajan mielummin perheeni ja tyttöystäväni seurassa. Hyvästi hienot valokuvat. En minä varsinaisesti roadtrippiä, sumuisia vuonoja ja troolarimatkaa kaivannutkaan. Enpä.

Olen käynyt kovaa henkien taistoa tämän blogin ulkoasusta. Olisi vaan niin helppoa valita joku valmis pohja - kuten nyt. Toisaalta, kun valmista ulkoasua on katsellut viikonpäivät, siihen kyllästyy. Pitäisi tehdä oma. Ruotsin tentti tosin puskee päälle, samoin ajamaton nurmikko. Ehkä sitten ensiviikolla.