Muualta lainattua

Eilen illalla vajosin henkiseen koomaan. Ajatus pysähtyi, palautuakseen takaisin turhautuneisuutena, väsymyksenä ja masennuksena. En löytänyt enää omaa päämäärääni. Mieleeni oli palannut vanha keskustelu, joka joskus olin kuullut.

Esi-isämme aikoinaan unelmoivat vapaasta ja itsenäisestä maasta. He taistelivat palavasti itsenäisyyden puolesta, uhmaten milloin suurta äiti Venäjää, milloin kuninkaallisten Ruotsia. Isovanhempamme uhrasivat nuoruutensa puolustaessaan maamme rajoja, monet kohtalokkain seurauksin. Heidän työnsä oli silloin vasta alussa, kun he päämäärätietoisesti sinnittelivät läpi jälleenrakentamisen kivuliaat ajat luoden parempaa tulevaisuutta lapsilleen. Kultainen kuusikymmentäluku, hipit ja vapaus. Se väistämätön aikakauden tuoma muutos, jota vanhempamme olivat edesauttamassa.

Mutta missä me itse olemme kasvaneet? Ajassa ja paikassa, jossa vapautta ja yltäkylläisyyttä ei puutu keneltäkään. Ei ole enää mitään, ketä vastaan taistella tai minkä vuoksi nousta barrikaadeille. Me luomme omat vastustajamme mielikuvituksen kieroista sopukoista. Olemme turtuneet turvallisuuteen ja varakkaaseen vakauteen. Kehtaamme valittaa pienistäkin asioista, vaikka elämämme ei ole yhtään epäkohtaa nähnytkään.

Kuinka moni olisi oikeasti valmis nousemaan barrikaadeille ja kapinoimaan valtaa vastaan? Kuinka moni olisi valmis uhraamaan elämänsä unelmoiden paremmasta huomisesta? Toiset kävivät taistelumme, olemme tyhjiössä. Vailla vastusta, kaivaten kapinaa.