Niinä pieninä hetkinä, jolloin elämä tuntuu kulkevan samaa tylsää rataa päivästä toiseen, vuoden tuskin vaihtuessa tammikuussa, elämän monimuotoisuus pääsee aina yllättämään. Eilinen opastettu (kiitokset Jonnulle!) retki Korkeasaaren häkkieläinten kiehtovaan maailmaan avasi silmäni sekä niskasärystä tokkuraiset aivoni. Hämmästyin suuresti, miten paljon mielihyvää sekä terapeuttista rauhaa pienen, emoaan härnäävän leijonanpennun seuraaminen voi tuottaa. Pitkän “kuvaustauon” takia järkkäri ei tahtonut pysyä käsissä ja kuvasato jäi hieman vaisuksi. Muutamat kuvat, sisältäen ehdottoman lempparini, naamapotretin ’sukulaisestani’ Retusta, laitoin kuitenkin galleriaan.

Tänään on viimeinen työpäivä. Kolme kuukautta ‘oikeita töitä’ on takana. Tuntuu, että olen oppinut paljon sekä päässyt tekemään ‘oikeita’ asioita. Nähnyt ison konsernin toimintaa. Sivussa on tietysti tullut seurattua myös varsin mielenkiintoisia firman sisäisiä muutoksia. Hieman liiotellen: vähän kuin olisi näytelmässä mukana statistina. Viimeiset kolme kuukautta on mennyt todella nopeasti. Iso osa suunnitelmista on jäänyt enemmän tai vähemmän tarkoituksella puolimatkaan, osa toteutunut. Tänään kuitenkin on vielä aurinkoista ja menemme Linnanmäelle. Myöhemmin illalla myös Mikkeliin.

Omenia tippuu puista. Haluaisin laittaa Karjalaisen pitkästä aikaa soimaan. Huomenna on syksy.

www.gallery.ruoto.net tai yksinkertaisemmin klikkaa ‘My Album’ tuosta oikealta linkkilistan hänniltä. Lisäsin Tukholman reissun kuvia, hiukkasen fiilistelyä sekä rutkasti tyhmiä ilmeitä. Tukholma on myös kohta tältä kesää koettu niiltä oikeilla Stokiksen kesäasukeilta. Teppo ja Katja palaavat harmaannihkeään sekä miltei lumiseen Hell-Sin-kiin torstaiaamuna (ups, eiks tätä oiskaan saanu kertoa )

Lähtö lähestyy. Kävin hakemassa viisumia, olin kuullut, että sen saisi odottaessa. Kyllä vaan odottaessa, mutta prosessi on - jos ei nyt mielenkiintoinen - ainakin näkemisen arvoinen.

Soitin summeria alaovella päästäkseni sisälle kerrostaloon. Soitin toista summeria hissin jälkeen päästäkseni konsulaattiin. Kävelin metallinpaljastimen läpi, jotta tanakka suomalainen vartiomies huomaisi minun kulkevan kantamatta erinäisiä metallipötkylöitä tms. Minulle ei ihan heti tosin leikannut, mitä joku jonkin näköisellä väkivaltakojeella voisi tuossa konsulin asioimistilassa tehdä, sillä tiskin ja “asiakkaille” varatun tilan välissä oli panssarilasi ilman yhtään koloa. Tai siis tiskissä oli pieni kolo, vuorollaan vain toiselta puolen auki, sekin mallia josta vain asiakirjat voi survaista sisään. Ääni kulki käytännöllisesti mikrofonin kautta.

Toisella tiskillä oli (Tomaatin kiehtovaa termiä käyttääkseni) Kinkero, Herra Konsulaatti. Ystävällisen näköinen ja alati hymyilevä pieni keski-ikää lähestyvä, kauniisti pyöreähkö mies suolti sanoja vauhdilla, johon edes humalainen Vilma ei kykene. Hetken ehdin pelätä joutuvani asioimaan tämän toisaalta niin charmantin herran kanssa, jonka kielitaito käsittääkseni rajoittui Nipponin maan kieleen sekä varsin nopeaan ja erittäin epäselvästi puhuttuun Englantiin. Pehmeän laskun takaamiseksi viereiselle tiskille ilmeistyi mies, selkeästi Japanilaisen ja Suomalaisen risteytys. Tämä äärimmäisen jäykkä - tosin myös hyvin kohtelias nuorimies ottikin vastaan viisumihakemukseni kaikkine liitteineen. Hän tokaisi, että olen kolmas käsittely jonossa: “Kuten näette, Herra Konsulaatti on erittäin kiireinen. Voisitte noutaa viisumin muutaman tunnin kuluttua”. Mieleni teki sanoa: “Valitettavasti tuo sermi estää näkemästä. Kuulen kyllä varsin hyvin. En tosin jümmarra”. Parhaaksi onnekseni pidin turpani kiinni. Herra Konsulaatti taisi sittenkin ymmärtää Suomea. Hän vilkaisi sermin takaa ja kiljaisi “HAI!” (yksi niistä harvoista termeistä joita ymmärrän, sattuipa sopivasti).

Loppu hyvin kaikki hyvin. Palattuani takaisin viisumin hakuun ja vihdoin saatuani sen, lähdin pois. Taaskin niin oudosti käyttäytyvä sukkasiltaan penkissä istuva vartiomies tokaisi “Olkaa hyvä, ovi on tuossa”. Jaa. Itsehän sitä en nähnytkään .

Olisi varsin kiehtovaa tietää, kuinka hankalia viisumi käytäntöjä muut ovat päässeet kokeilemaan. En siis sillä meinaa, että omani olisi mitenkään hankala. Sääntöjen tiukkuus tuli tosin hieman yllätyksenä. En esimerkiksi voi poistua maasta kerran Japaniin saavuttua ilman viisumin mitätöitymistä. Jos halajan matkoille - mikä ei liene yllätys kenellekään - Muukalaisvirastossa vierailu odottaa. Samoin rekisteröityminen Tokion kaupungintalolla, ellen ensimmäisen kolmen kuukauden jälkeen halua saada “illegal alien” statusta. Meriitti tosin sekin.

Ruotsin matka laannutti hieman matkustusviettiä, joka tosin alkaa taas hiljalleen puskea pintaan. Rinkkaa ei tosin vielä ole syytä pakata, ainakin mikäli Wilskin TJ laskuri pitää paikkaansa. Väliin taitaa ehtiä vielä matkata Mikkeliin, muuan muassa o-weekin jälkiliukkaille. Sitten pikku koukkauksen kautta Siilinjärvelle isovanhempien mökille. Niin, ja tietysti risteilylle vielä Tukholmaan fiilistelemään viilenevän syksyn satoa ja kuluneen kesän hekumaa. Se sitten siitä. Kirpeät syysilmat taitavat jäädä tänä vuonna kokematta. Toivottavasti kestän tuon kauhean menetyksen.

Pienenä kompensaationa totaalisen jäätyneelle Jäämerenmatkalle tuli pidennetyn viikonlopun visiitti parhaan kaverini, rakkaan yhtiökumppanini sekä hänen viehkeän vaimonsa luokse Tukholman kauniiseen ja kukoistavaan kaupunkiin. Varsin mielenkiintoinen menolento FlyMellä oudoksuttavan huonoa Englantia puhuvan ruotsalaisen miehistön seurassa meni varsin nopeasti (kuka idiootti laittaa lentoyhtiönsä nimeksi “lennä minulla/-a what ever”? Lov3:n uusi nimi voisikin olla LoveMe.. tai miksei samantien MakeLoveW/Me, hähää).

Täydellinen sää toivotti tervetulleeksi Tukholmaan. Ja terassille. Målarstranding maalauksellisen kaunis terde tarjosi kevyen alun Tukholman visiitille, vaikka vapautuvaa pöytyy joutuikin hetkisen odottamaan.

Isäntäväen siirtyessä perjantaiaamuna suorittamaan pakollisia velvotteitaan työn merkeissä, lähdin itsenäisesti pienelle kävelyretkelle kohti keskustaa ja Gamla Stadia. Puolentunnin matka venähti puoleentoista, kun vaelsin käteisautomaatilta toiselle jokaisen kertoessa karua viestiä: “Stängt”. Hetkisen ajan epäilin mahtavan ruotsinkielentaitoni pettäneen. Voisiko stängt tarkoittaa vaikka ’syötä kortti sisään magneettiraita oikealle alareunaan kääntäen’. Ei. Homma ei toimi näin. Ruotsissakaan. Muutamat perinteiset kaupungin helmet, siis ei ne neitokaiset vaan putiikit, tuli kierrettyä ammattitaitoisen oppaan seurassa. Kiitos vaan. Matkalla nautiskelemaan kotikeittiön ihanista antimista pysähdyimme jo legendaariseksi käyneeseen Muffin Bakeryyn, maailman parhaiden muffinssien syntysijoille (Jonnan suklaamuffinsseja ei lasketa mukaan). Mukaan lähti mansikka-juustokakku-muffinssit myöhempää picnic-käyttöä varten. Elämä on täydellistä.

Perjantai-ilta tarjosi mahtavan pussikalja elämyksen elokuvan siivitellessä suhteellisen siveää tunnelmaa. Porukkaa oli kuin festareilla konsanaan. Paitsi että kaikki kököttivät hiljaa nurmikolla täydenkuun valossa. Stockholm Filmfestivalin puistoesitys oli käynnissä. Valkokankaalla pyöri Casablanca. Puistoelokuvakokemus oli varsin mielenkiintoinen myös käytönnönjärjestelyiltään. Ensimmäisen kelan loppuessa järjestettiin pienimuotoinen arvonta, ihan kun kukaan ei olisi halunnut jatkaa mustavalkoisen klassikon katsomista. No, elämä ei kuitenkaan töksähtele pikkuasioista. Paitsi kun toisen kelan loputtua - elävää kuvaa olisi ollut jäljellä alle puolituntia - järjestäjä kuuluttelee mikkiin, että unohti viimeisen kelan festivaalitoimistoonsa. Ja jos puistoyleisö viitsisi odotella 15 minuuttia, niin olisi oikein hienoa. Liekö sitten syynä paikallinen työskentele käytöntö vai mikä, mutta tuo pienehkö tempaus sai kosten nurmikon säestämänä meidän lisäksemme ison porukan katoamaan paikalta. Ikävää.

Lauantaiaamu valkeni tuolle viikonlopulle tavanomaiseen tapaan aurinkoisena ja erittäin lämpöisenä. Matka Södermalmille alkoi. Aluksi ‘Street’, idyllinen rantakatu täynnä kojuja, ihmisiä ja hyvää fiilistä. Sisätiloissa semi-tasokasta livemusaa. Sieltä SoFon putiikkeihin, joista tällä kertaa ei kummempia jäänyt matkaan - mitä nyt nähtiin second hand -liikkeessä ehkä maailman mielenkiintoisin tuote: autenttinen 60-luvun hiustenkuivaaja, jossa tunget päähäsi letkun päässä olevan pussin, laitat vyölle roikkumaan itse laitteen ja eikun töpseli seinään. Masiina hurisee, hiukset kuivuu, ja mikä parasta - kädet vapaana! Voit laittaa vaikka ruokaa tai siivota KOKO talon. Tämä mahtava tuote kyseisestä kaupasta, vain 350 kr.

Hieman myöhemmin mahat täyttyivät taivaallisella ruoalla Italialaisessa Primossa. Talon haloilla lämpiävä pizzauuni paistoi elämäni parhaan pizzan, sisältäen mm. puhvelinmaito-mozzarellaa, kirsikkatomaatteja, vihreää pestoa sekä jättikatkarapuja. Suosittelisin kovin kovasti tämän ketjun Suomeen tuomista. Sivulauseessa tosin todettakoot, ettei juntti-härmäläiset hyvän safkan päälle mitään tajuaisi, kyllä perluskooni oli siinä oikeassa.

Seitsemän tunnin shoppailukierroksen (aka kävelyn) päätteeksi kiirehdimme vielä NK:lle takkia hakemaan, kun matkelle sattui Göteborg. Ei, emme kävelleet Etelä-Ruotsiin, vaan kyseisen kaupungin mukaan nimetty vuosisatoja sitten seilannut kauppalaiva on uskaliaiden puuseppien toimesta uudelleenrakennettu. Laiva oli kieltämättä upea ilmestys, itse tosin miettisin kahdesti ennen kuin lähtisin Kaakkois-Aasian maihin tuolla puisella purkilla purjehtimaan. Kolmemastoisen Göteborgin matka Singaporeen(?) alkoi eilen sunnuntaina.

Mahtava viikonloppu sai hieman asiallisemman päätöksen Swedish Maritime Museumissa, Estonia näyttelyssä. Suhteellisen suppeasti, mutta karmaisevan todentuntuisesti näyttely kertoi niiden päälle 700 ihmisen viimeisestä risteilystä. Ehdottomasti paras ‘vetonaula’ oli meripelastuskeskuksen taltioima radiokeskustelu Estonian sekä Silja Europen kapteeneiden kesken roro-aluksen viimeisten 20 minuutin aikana. Viimeisiä sanoja kapteeni ei ehtinyt jättää ennen yhteyden mykistymistä, ainoastaan antaa hätäisesti pimeässä ilman teknisiä apuvälineitä lasketut koordinaatit. Rauha heidän sieluilleen. Näyttelyä suosittelen kaikille kynnelle kykeneville.

Viimeiset hetket menivätkin sitten lentoasemalla, sekä varsin mielenkiintoisessa BlueOnen potkuriturbiini koneessa 46 muun matkustajan kanssa. Tasaista kyytiä pienestä koosta huolimatta, tosin Tepon fraasia lainatakseni, sämpylä muistutti lähinnä tissiä: kumista ja nahkeaa mitättömällä sisällöllä.

(Tepon korjaus: Se sämpylä muistuttaa nimenomaan sellaista tissiä, joka ajan ja maan vetovoiman ansiosta on jo hieman muotoansa menettänyt ja nesteiltään haihtunut vanha nahkapussi.
Tietenkään kaikki tissit eivät ole kuin Blue1:in sämpylät!! )

Loppu hyvin, kaikki hyvin, sanotaan. Minulla ainakin oli kivaa kokoajan, super-isot kiitokset Tepolle ja Katjalle! Niin, ja aurinkoiselle säälle myös.

O-Week 12 päivää, TJ 34. Raikkaan tuoksuisina, aurinkoisina loppukesän aamuina tulee haikea olo. Kaipaa takaisin Mikkeliin. Vanhoihin fiiliksiin, hengailemaan koululle, kiireiseen orientation weekkiin, jonka järjestämiseen osallistuminen oli ehkä yksi kaikista niistä hienoimmista asioista lyhyen elämäni aikana.

Nyt lähellä lähtöä seuraavaan tuntemattomaan, haluaisin vielä päästä hetkeksi takaisin niihin hetkiin, joita ystävieni kanssa tuolla toisella paikkakunnalla vietin. Ne useat tuhannet valokuvat tietokoneeni kovalevyllä eivät kerro totuutta siitä ajasta, jolloin kaikki kaipasivat takaisin Helsinkiin. Ei. Ne tuovat mieleen kaikki parhaat hetket, ne miljoonat syyt, miksi tuo kahden vuoden mittainen toisenlainen jakso elämässämme tuntui niin hienolta. Haluaisin vielä kerran olla orientation weekillä mukana, kerran vielä kokea sen innostuksen ja hämmästyksen, jolla maailman silloin vielä näki.

Niinä hetkinä, jolloin ympäröivä todellisuus unohtuu ja mennyt Mikkeli palaa mielikuviin kirkkaana aurinkona, unohtaa tulevat seikkailut. Niillä ei ole enää merkitystä, kunhan saisi vain hetken vielä tuntea sen aidon fiiliksen.

Mutta vaikka aurinko ei tänää mene pilven taakse, lähden silti Japaniin.